Olet täällä

107

Olin eräänä perjantai-iltapäivänä käymässä sulhaseni toimistolla, jossa kaikki työskentelivät keskittyneesti syvässä hiljaisuudessa. Yhtäkkiä alkoi soimaan ääni, joka muistutti minua kouluaikojen kellosta, joka aina soi välitunnin päättymisen merkiksi. Kaikki naurahtivat, alkoivat rupatella iloisesti ja siirtyivät keittiöön. Hetken ihmettelin, mitä oikein oli tekeillä, mutta sulhaseni selitti tilanteen pian: kakkutarjoilu.

Tiedätte varmaan, mitä minun päässäni liikkui tuolloin. Ai kakkua, sehän on mukavaa, nauttikaa te vain, minä jätän tämän kerran väliin. Sulhaseni työkaverit hieman ihmettelivät, miksi kakku ei kelvannut minulle. Heille täytyi selittää se, jonka jo kerran aiemmin samaisella viikolla eräässä toisessa tilanteessa olin joutunut selittämään: minulla on keliakia, joten en voi valitettavasti syödä tuota. Sulhaseni työkaverit vaihtoivat hymyt harmittelevaan ilmeeseen, sanoivat ”ai harmi, sinulta menee tämä valitettavasti sivu suun, voi kun olisimme tienneet, olisimme voineet hankkia jotakin muuta”. Heti pian he kuitenkin jatkoivat jutustelua ja ottivat vuorollaan kakkua.

Tämä ensireaktio keliakiaani meni mielestäni oikein hyvin. Asia huomioitiin mutta siitä ei tehty sen isompaa numeroa. Onneksi ihmiset useimmiten reagoivat näin, kun kerron heille sairastavani keliakiaa. Yleensä kerron ihmisille keliakiastani juuri tällaisissa tilanteissa, oikeastaan melkein kuin ”pakosta”. Täytyyhän minun jotenkin selittää se, miksi en syö tarjottavaa ruokaa. Joskus saatan ohimennen mainita asian, kun kerron esimerkiksi tarinaa, johon liittyy gluteeniton ruokavalio. Reaktiot ovat tällöin lievempiä ”ai niinkö?” -tokaisujen tasoisia. Oikeastaan pidän enemmän tästä tavasta kertoa kuin tilanteessa, jossa minun täytyy selitellä syömättömyyttäni. Harmi vaan, että useimmiten se sitten kuitenkin jää näihin tilanteisiin.

Viime viikolla Petra Toivonen kirjoitti mainion blogitekstin ärsyttävistä kommenteista, joita keliaakikot joutuvat kohtaamaan (linkki tekstiin löytyy Keliakialiiton Facebook-sivulta). Monet listatuista kommenteista olen itsekin kuullut, kun olen kertonut keliakiastani ensimmäisen kerran. Vähättelyä kohtasin kymmenisen vuotta sitten melko paljon, nykyään onneksi paljon vähemmän (johtunee varmaan keliakian lisääntyneestä tietoisuudesta). Vielä tosin kohtaa niitäkin, joilla ei ole aavistustakaan, mikä keliakia oikeastaan on. Ollessani Saksassa sulhaseni sukulaisten luona selitimme heille, että en voi syödä gluteenipitoisia tuotteita. Juhlien emäntä ei tätä oikein ymmärtänyt, vaan aloitti kyselemisen: ”Voitko syödä pitsaa?” ”Voitko syödä schnitzeliä?” ”Voitko syödä lihapullia?” ”Voitko syödä suolatikkuja”? Kun olin aikani selittänyt, miksi en voinut näitä ruokia syödä, emäntä hermostui ja tiuskaisi sulhaselleni saksaksi ”mitä tuo nyt sitten oikein voi syödä!?”

On varmaan mahdotonta ennustaa muiden ihmisten reaktioita omaan keliakiaan. Oletko itse joskus joutunut epämukavaan tilanteeseen tai saanut kuulla ikäviä kommentteja, kun olet ensimmäisen kerran kertonut keliakiastasi? Vai koetko, että tässäkin asiassa on tapahtunut muutosta, onko keliakiasta kertominen nykyään helpompaa kuin ennen?

Kommentit

where to buy prednisone over the counter - purchase prednisone for dogs online without a prescription can i buy prednisone online without prescription

Sivut

Lisää uusi kommentti