arki

Puhelimen herätyskello soi, se näyttää aikaa 7.20. Harkitsen kyljen kääntämistä, mutta päätän kuitenkin nousta ylös. Lotta- koirakin on jo innoissaan: ”Nyt se mamma nousi, mennään jo!” Käytän Lotan nopeasti pihalla ja tämä katsoo anelevasti, josko voisimme mennä yhdessä takaisin nukkumaan. Alan kuitenkin laittamaan aamupalaa itselleni: Yksi gluteeniton sämpylä, enempää ei tänään ehdi. Mietin joka työaamu, miten mukava olisi syödä rauhassa aamiainen. Kuitenkin jokainen aamu-uni vie voiton. Pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan!

Pääsen luennolta kello kaksi. (Kyllä vain, minä opiskelen.) Käyn kaupassa ja haen tarhaikäiset poikamme päivähoidosta. (Poikia on kaksi, kutsuttakoon heitä Olaviksi ja Eemeliksi.) Tytöt ovat jo tulleet koulusta. (Tyttöjäkin on kaksi, olkoot he Josefiina ja Adalmiina.) Mies istuu pöydän ja tietokoneen ääressä. (Mies tekee töitä, toisinaan kotona, toisinaan toisaalla.)

Teksti Ann-Mari

Kun kolmetoista vuotta sitten kuulin lääkäriltä, että silloin 4-vuotiaalta tyttäreltäni Kaisalta oli löydetty keliakia, olin huojentunut. Ihanaa, se on vain keliakiaa!

Suhtaudun keliakiaan vieläkin samalla huojennuksella kuin vuosia sitten. Pienen lapsen kasvun pysähtymiselle kun olisi voinut löytyä monta muuta, paljon vakavampaa syytä. Vaikka keliakiakin on vakava sairaus, on sen kanssa voinut elää täysipainoista ja onnellista lapsiperheen elämää.