#lupatuntea

Seuraava tekstiä oli vaikea kirjoittaa. Kirjoitin tekstin useampaan kertaan, muokkailin ja huokailin.
Huomaan, että en ole vieläkään sopeutunut gluteenittomaan maailmaan. Ehkä jopa tuntuu siltä, että astun joidenkin varpaille. Saanko minä kuulua gluteenittomiin? Pitäisikö minun pyytää ruokavaliotodistus lääkäriltä? Olenko gluteeniton muiden silmissä? Olenko "gluteeniton"?

Syksy saapui flunssineen, koulun aloituksineen, harrastuksineen ja kiireineen. Meidän Keskimmäinen aloitti koulutaipaleensa innokkaana ja jännittyneenä. Esikoinen marssi jo tottuneesti vitosluokalle ja Kuopus murjotti, kun eskariin pääsee vasta kahden vuoden päästä. Keliakiaviikko meni juuri siinä syksyn ensimmäisessä flunssassa, mikä ei antanut edes blogijuttuja kirjoitella. Tekstin tynkää kyllä kirjoittelin ja mietin juuri tätä meidän perheen gluteenittomuuden huomioimista.

Kateus, tuo hirviö, joka vain odottelee, että kuulet jotain mukavaa, ihanaa tai mahtavaa.

Kevätauringon piristämänä olin ajatellut kirjoittaa lyhkäisen kirjoituksen positiivisuudesta, mutta tällä kertaa sattuma heitti jotain muuta tärkeää, josta on ihan pakko kirjoittaa. Viime perjantaina Esikoinen tuli koulusta kotiin ja hänen kasvoillaan näkyi niin aprillipilojen hauskuus ja jännitys mahdollisesta äidin jekuttamisesta, kuin myös jokin muu tunne, mihin ei positiivisuus ainakaan liittynyt. Jäin odottamaan äidinvaistojen valpastuttamana.

Tällä kertaa ajattelin kertoa meidän perheen nuorimman jäsenen viljattomasta elämästä. Hänen syynsä gluteenittomaan elämään on vilja-allergia. Ainakin tällä hetkellä. Vilja-allergiasta on mahdollista (toivottavasti) parantua, toisin kuin keliakiasta. Sitä odotellen, tässä siis juttua Kuopuksesta.

Mun mies on kova jätkä. Ei siis mikään gangsteri tai huonoa itsetuntoaan uhoamisella pönkittävä egoisti vaan ihan oikeasti kova jätkä. Semmoinen kunnon pohjalaanen perusmies, joka kohtaa niin elävät kuin kuollehet samalla määrätietoisella tyyneydellä.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Se astuu hikoilematta ja haparoimatta yleisön jos toisenkin eteen. Se sanoo oman rehellisen mielipiteensä niin isossa kuin pienessä seurassa.