Sain keliakian ikuiseksi kaverikseni vuonna 2006, kolme vuotta myöhemmin, kun Juliuksella todettiin keliakia. Olihan se shokki, vaikka perheessä keliakian kanssa oli eletty jo kolme vuotta. Lapsella todettu keliakia oli paljon vaikeampi asia kuin omalla kohdallani. Julius oli vasta 3-vuotias ja ruokailujen suhteen hyvin paljon vielä aikuisten ”armoilla”.

Keliakia ei ole aina kiva kaveri. Minulla se ainakin rajoittaa sosiaalisia suhteita ja maailmalla liikkumista. En jaksa aina selittää, mitä voin syödä ja mitä en. Jatkuva ruokien sisällön tarkistaminen turhauttaa. Lisäksi tuntuu, että vierailuilla olen riesa emännälle, kun joutuu monenlaisia tarjottavia miettimään. Olen jättänyt kutsuja väliin ihan näiden asioiden vuoksi. Keliakia siis aiheuttaa erakoitumista sosiaalisista suhteista, jos nyt näin rajusti voi ilmaista.

Juttelin Juliuksen kanssa keliakiasta ja hän sanoi, että eniten turhauttaa se, kun ihmiset eivät muista hänen sairauttaan. Yhä uudelleen ja uudelleen samoissa kyläpaikoissa kavereilla tarjotaan kaapista tavallista leipää. Julius ei enää jaksa sanoa, että leipä ei sovi hänelle, vaan sanoo vaan: ”Ei kiitos”. Näin pääsee helpommalla, mutta tietenkin asia harmittaa.

Keliakia on yksi pitkäaikaissairaus monien joukossa. Se on vain kestettävä, niin kuin muutkin sairaudet. Elämä keliakian kanssa ei aina tunnu mukavalta. Kotioloissa on helppoa ja siksi kotiin on helppo jäädä. Välillä tuntuu, että kaikki sujuu mallikkaasti kodin ulkopuolellakin, mutta nyt juuri tämä tauti risoo aika vietävästi. On ollut kaikkia menoja paljon, eikä asiat ole menneet kovinkaan juohevasti.