Mun mies on kova jätkä. Ei siis mikään gangsteri tai huonoa itsetuntoaan uhoamisella pönkittävä egoisti vaan ihan oikeasti kova jätkä. Semmoinen kunnon pohjalaanen perusmies, joka kohtaa niin elävät kuin kuollehet samalla määrätietoisella tyyneydellä.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Se astuu hikoilematta ja haparoimatta yleisön jos toisenkin eteen. Se sanoo oman rehellisen mielipiteensä niin isossa kuin pienessä seurassa.

Kun alaikäiset mopopojat kaahaavat kypärittä lähimetsikössä, se astelee paikalle, muistuttaa isällisesti tosiasioista, heittää yläfemmat ja palaa kuistille kahvittelemaan.

Kun esikoinen viiltää päänahkansa auki kaatuessaan – ja minä makaan sohvalla tajunnan rajamailla lumisadetta katsellen – se vie lapsen tikattavaksi ja istuu lähietäisyydelle tarkkailemaan lääkärin taitavaa ompelutyötä, ottaapa muutaman kuvankin muistoksi.

Hyvä mies. Ja kova jätkä.

Mutta miltä kovasta jätkästä tuntuu oman tyttären keliakia?

Pahaltahan se tuntuu, sanoo mies, kun kysyn suoraan.

Se on semmoinen suru, ei siitä pääse mihinkään.

Ja se tuntuu syvällä.

Peilaan tytön keliakiaa omien allergioitteni kautta. Kuinka minun piti oppia elämään niiden kanssa. Kasvukipujen kautta opin hyväksymään, että näin tämä asia vain on.

Adalmiinakin voi joutua kohtaamaan samoja tunteita ja päätyä kysymään saman kysymyksen: miksi minä? Olisi varmasti paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi ajatella, mitä syö.

Erityisen raskasta keliakiassa on sen lopullisuus. Se harmittaa. Diagnoosin saaminen oli helpotus, mutta myöhemmin pintaan nousi suru.

Tunteet on vain hyväksyttävä. Eikä niitä pidä peitellä.

Samaa haluan opettaa Adalmiinallekin.

Keliakiaviikon (31.8. - 6.9.) teemana on tänä vuonna Lupa tuntea.  Oma tai läheisen keliakia voi herättää monenlaisia tunteita eikä mikään niistä ole sen enempää oikea kuin vääräkään.

Annetaan itsellemme ja toisillemme lupa tuntea!