Leipominen on ihanaa! Ja tiedättekö, sehän ei lopu keliakiaan. Jauhot vaan vaihdetaan gluteenittomiksi! Musta tuntuu ennemminkin siltä, että leipominen vain lisääntyy keliakian myötä. Tai ainakin niin mulle kävi. Kaupan tuotteet ovat joskus niin kalliita, ettei opiskelijoilla ja muilla vähävaraisilla ole niihin varaa. Se on ikävää, koska suurin osa gluteenittomista tuotteista on niin laadukkaita, että niitä popsisi mielellään päivittäin. Mutta itsetehdyt ovat yleensä vähintään yhtä hyviä!

Mistä sitten saada intoa leipomiseen, kun gluteenitonta leivontaa pidetään helposti hankalana ja haastavana. Sitä se välillä onkin, mutta onneksi voi itse valita, minkälaisia herkkuja tekee. Kannattaa aloittaa vaikka tutuista ja turvallisista mokkapaloista ja niistä edetä herkullisiin bebe-leivoksiin. Ja muistaa, että maku on tärkein! Ja kai se on tässäkin lajissa niin, että harjoitus tekee mestarin.

                                                    Hurahdin leipomiseen vuoden 2011 kevään aikana. Kävin silloin lukiota, ja meillä oli yhdellä äidinkielen kurssilla tehtävänä pitää vaikuttava puhe. Mietin aihetta, jonka kanssa voisin olla uskottava. Miten vaikuttaa kuulijoihin paremmin kuin puhumalla jostain, mihin on henkilökohtainen kosketus. Valitsin aiheekseni keliakian, ja sen, kuinka tietoutta keliakiasta pitäisi lisätä niiden ihmisten keskuudessa, jotka työkseen kohtaavat keliaakikoita, kuten ravintolahenkilökunta. Aineksia puheeseeni hain silloisista Keliakia-lehdistä, ja silloin ne todella iskivät tajuntaani! NE RUOKAKUVAT! Kaikki ne HERKUT, ja kun ne olivat vieläpä gluteenittomia. Päätin haluta itsekin osata tehdä sellaisia.

Niinpä ryhdyin toimeen. Tutkin reseptejä, kolusin läpi leivontablogeja ja sain luvan leipoa viikonloppuisin. Silloin perheessäni asui seitsemän ihmistä, joten maistajia löytyi. Pikkuhiljaa lauantain leivontahetkistä tuli mulle niin rakkaita, että se vakiintui tavaksi. Muut olivat silloin usein jäähallilla ja kuka missäkin menossa, joten sain rauhassa hääriä keittiössä.

Sitten takaraivossa alkoi jyskyttää ajatus herkkujen kuvaamisesta ja oman blogin perustamisesta. Kaikki, jotka leivoksiani söivät, kehuivat niitä, joten tunsin haluavani jakaa onnistumiset blogissa, jonka kautta muutkin voisivat innostua leipomisesta. Ja huomata ennen kaikkea se, ettei gluteeniton leivonta ole missään määrin mahdotonta. Rehellisesti sanottuna, vihasin yläasteella kotitaloustunteja enkä ole edelleenkään mikään "hyvä vaimo -tyyppi", mitä tulee ruuanlaittoon, mutta leipomisessa kehityin, kun vain tein sitä.

Perustin leivontablogin vuoden 2012 alussa. Se oli uudenvuodenlupaukseni, yksi unelmistani, jonka tahdoin toteuttaa. Ja se oli vain musta kiinni. Nimeksi annoin Tää toimii!, koska koen sen innostavana ja hauskana nimenä siinä mielessä, että homma toimii myös gluteenittomasti. Olin ihan super-innoissani koko vuoden ajan, ja seuraavankin vuoden postailin ahkeraan. Mutta sitten tahti hiipui. Muut asiat rupesivat viemään aikaani, ja kun vuoden 2013 syksyllä muutin pois äitini ja sisarusteni luota, syöjät vähenivät niin, etten enää juurikaan leiponut. Aina, kun menin käymään kotona, sain kuitenkin tehdä herkkuja oikein urakalla. Ja saan edelleenkin. Leivontablogini ei valitettavasti ole enää kovin aktiivinen, mutta kaikki ihanat reseptit kuvineen ovat siellä hyvässä tallessa.

Jos leipominen yhtään edes ajatuksen tasolla houkuttaa, niin suosittelen kokeilemaan. Mutta leipomukset sitten myös koukuttavat aikalailla. Olen varoittanut ;) Mutta siis tarttukaa rohkeasti kaulimiin ja vuokiin, elämä on hyvää, kun se on herkullista. Yritän itsekin aktivoitua, sillä tahtoisin kovasti syödä taas välillä leipää iltapalaksi. Eikä ole hyvä menettää taitoa, jonka suun makiaksi panemalla on opetellut ;)

Ihanaa viikkoa, ja ihania leivontahetkiä kaikille! Älkää luovuttako, jos ihanan porkkanakakun tuoksun sijaan keittiössä lemuaisikin kärvähtänyt korppu, kyllä se siitä! Hyvää kannattaa odottaa (mutta ei niin kauan, että se palaa pohjaan).

T. Nora