Nyt jännittää. Tästä alkaa ensimmäinen blogitekstini ikinä! Vaikka rakastankin kirjoittamista, ollaan nyt niin jännän äärellä, että tässähän meinaa vähän jäätyä!

Olen siis Niina, 28-vuotias alun perin Hämeenlinnasta kotoisin, mutta nykyään kouvolalaistunut nainen. Asun rivitalon päätykolmiossa yhdessä avomieheni sekä puolivuotiaan koiranpentumme kanssa. Arki täyttyy töistä, yhdessäolosta sekä ystävistä. Nykyään arki täyttyy luonnollisesti myös koirapuistoista ja kakkapusseista. (Koiranpentumme on muuten rodultaan vehnäterrieri. Miten osuvaa keliaakikolle! ”Varo, ettet vaan syö sitä.. hehheh..” ) Siinäpä ne tärkeimmät.

Tieni keliaakikkona on ollut pitkä, ainakin ikääni nähden, ja välillä toki hieman kivikkoinenkin. Nykyään keliakia on kuitenkin niin iso osa identiteettiäni, olenhan tämän kanssa elänyt jo 18 vuotta, että tuskin osaisin ilmankaan olla! 

No mistä kaikki sitten alkoi?

Oli vuosi 1996, kun ruskea lankapuhelin soi kotona ja lääkäri soitti tulokset ohutsuolinäytteestä, joka minulta oli vihdoin tähystyksessä otettu. Diagnoosina keliakia – mikä ihme se on? Joku allergia? Ai ei vai? Loppuuko monta vuotta kestäneet vatsakivut ja epätoivoiset lääkekokeilut tähän? Ei vehnää, ohraa, ruista, kauraa: Ei leipää. No mitäs sitten? Miljoona kysymystä, tosin lähinnä äidilläni. Itse en oikein vielä ymmärtänyt koko diagnoosia. Olinhan vasta  pieni 10-vuotias, neljäsluokkalainen.

Ravintoterapeutin luona aloin itsekin ymmärtää, että en voikaan enää syödä koulussa samoja ruokia kuin muut. Täytyi olla todella tarkkana, pienintäkään leivänmurua ei sallita. Koulussa oli vaikeaa, aloin inhota ruokailuhetkiä. Keittiön tädit toivat minulle oman ruuan, joka oli mauton, nolo, kauhean näköinen. Joku luokkakaveri nauroi näkkileivälleni, vaikka minusta se oli ihan hyvän makuista. Monesti pahoitin mieleni kaikesta ruokaan liittyvästä. Tunsin olevani silmätikku ruokailussa, eikä se ollut murrosikää lähestyvälle tytölle mitenkään kiva juttu. Halusin olla niinkuin muut, syödä niinkuin muut.

Kaupassakin oli vaikeaa. Lähi-Siwassa oli myynnissä vain näkkäriä, sitä samaa hassun näköistä, mitä minulle koulussakin tarjottiin. Sitä, mille joku nauroi. Ravintoloissa syöminen oli lopetettava melkeinpä kokonaan, koska henkilökunta ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä gluteenittomuus ruuassa tarkoittaa. Mc Donald`sissa söin pelkän pihvin – miten masentavaa! Miten väärin! Ulkomaan matkoista nyt puhumattakaan. Matkustelu meni nimittäin saman tien pannaan. Enhän olisi uskaltanut syödä matkan aikana mitään! Olin niin epärnomaali, mietti 10-vuotias minä.

18 vuotta myöhemmin kaikki on toisin. Kaikki on todella toisin, enkä voisi olla  tyytyväisempi! Ravintolaan mennessä jokainen työntekijä tietää, mitä gluteenittomuus tarkoittaa ja kauppojen valikoimat ovat suorastaan loistavat, jos vertaa 90-lukuun. Voin luottaa ravintoloissa, että tilaamani ruoka on varmasti minulle sopivaa, eikä kukaan ihmettele ja päivittele annoksiani. Ruoka on myös oikeasti maistuvaa ja myös sen näköistä, että sitä voi ihmiselle tarjota. Tätäkään 10-vuotias minä ei olisi uskonut, ei todellakaan.

Matkusteluharrastuksen olen elvyttänyt jo ajat sitten, enkä anna keliakian haitata tätäkään harrastusta, vaikka ulkomailla tilanne ei ihan näin loistava vielä olekaan. Jokaista matkaa ennen selvittelen vähän kohdemaan ruokapaikkoja, joissa voisin syödä ja tällä on tähän asti pärjätty oikein hyvin. Viime aikoina on koettu muun muassa Lontoo ja New York keliaakikon näkökulmasta. Muutaman kuukauden kuluttua olisi edessä matka Puerto Ricoon!  Jee! Tähän palaan varmasti jatkossa!

Tässäpä pieni pinta raapaisu elämääni keliaakikkona.Tervetuloa mukaan matkalle, toivottavasti viihdytte mukana!