Olet täällä

0

Niin se vaan menee kevät kohti kesää ja se tuntuu ihanalta! Ihmiset istuskelevat terasseilla ja toppatakit ovat vaihtuneet t-paitoihin. Tosin tämä on juuri sellaista aikaa, jolloin tulee helposti kipeäksi, koska säät vaihtelevat vielä niin paljon. Itse raahaan vielä toppatakkia mukana varmuuden vuoksi ja tottumuksesta :D Sen lisäksi, että kevät saa fiilistelemään lähestyvää kesää, pohdin yleensä keliakiaani enemmän, koska sain reilu kymmenen vuotta sitten diagnoosin juurikin keväällä. Se tuli silloin hyvään aikaan, koska juuri sen jälkeen alkoi seiskaluokan jälkeinen kesäloma, jonka aikana sain rauhassa sopeutua gluteenittomaan elämään. 

Mietin muutama päivä sitten, milloin olen viimeksi vahingossa syönyt gluteenia. Muistaakseni kertoja on keliakiahistoriani aikana ollut yhteensä viisi, joista ensimmäiset kolme olivat lähellä diagnoosin saamista, koska silloin en muistanut olla joka hetkessä hereillä asian suhteen. Muistan kerran, kun otin pakastimesta leipää, jonka pussi oli todella samannäköinen kuin tavallisen leivän ja syötyäni sitä yhden viipaleen tajusin leivän koostumuksesta, ettei se ollutkaan gluteenitonta. Ryntäsin katsomaan leipäpussia ja olin ottanut väärän. Toinen selvä muistikuva on siitä, kun söin vahingossa proteiinipatukan, joka ei ollutkaan gluteeniton. Olin yleensä ostanut sellaisen suklaanmakuisen (en enää muista merkkiä) ja sillä kertaa ostinkin mansikanmakuisen, enkä epähuomiossa ja huolimattomuudessa tarkastanut sen sisällysluetteloa, eikä se ollutkaan gluteeniton. Se tapahtui, kun diagnoosistani oli jo aikaa (muistaakseni v. 2015 keväällä) ja silloin tuli kyllä melkoiset vatsakivut ja olo oli sen jälkeen vetämätön monta päivää. Se taitaa olla viimeisin kerta, jolloin olen vahingossa gluteenia syönyt. Nyt koputan puuta.

Sitä edellinen kerta tapahtui vuoden 2013 syksyllä. En muista enää, mitä gluteenipitoista vahingossa söin, mutta olin sen jälkeen melkein viikon huonovointinen. Aluksi mahassa myllersi ja oli sellainen tuskanhiki-fiilis. Olo oli vetämätön ja vähän sellainen kuin olisi vatsatauti iskemässä, mutta ei sitten kuitenkaan. Silloin tuli kyllä pahimmat oireet sitten diagnosoinnin jälkeen. Ennen diagnoosia suurimmat riesani olivat nivelkivut, jotka toisinaan jäykistivät sormeni niin, etten pystynyt yläasteen käsityötunneilla kunnolla kutomaan lapasia, jotka meillä oli tehtävänä. 

Onko teilläkin niin, että mitä kauemmin gluteenitonta ruokavaliota on noudattanut, sitä suuremmat ovat oireet, jos vahingossa syö gluteenia? Hirvittää ajatella, minkälaiset oireet tulisivat tänäpäivänä, koska en ole neljään vuoteen erehtynyt kertaakaan. Kotini on täysin gluteeniton, koska asun tällä hetkellä yksin, joten kotona syödessä ei ole mitään stressiä. Toki kaupassa täytyy olla aina tarkkana, ettei tuo kotiin mitään gluteenia sisältävää. Tarjoan myös vierailleni gluteenitonta sapuskaa ja herkkuja, eikä kukaan ole siitä uskaltanut valittaa :D Muualle mennessäni olen niin tarkka, että välillä pelkään olevani sen vuoksi ärsyttävä/hankala, mutta en halua, enkä voi ottaa mitään riskejä siitä, että söisin gluteenia. Ei se olisi muillekaan kivaa :D 

Loppuun vakioherkkuni resepti, joka on taatusti gluteeniton:

kuivattuja taateleita

kookoshiutaleita

kaakaonibsejä (tai suklaata pieniksi paloiksi pilkottuina)

halutessaan pähkinöitä

Liota taateleita, jonka jälkeen muussaa ne (esim. tehosekoittimessa) ja sekoita yhteen muiden ainesten kanssa ja pyöritä niistä palloja. Helppoa ja herkullista! Kannussa on tuorepuristettua appelsiinimehua, mikä sopii loistavasti näiden herkkupalleroiden kanssa.

Valoisaa kesän odotusta!

-Nora


0

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Älä syö mitään kuuteen tuntiin ennen toimenpidettä.
Älä juo vettä kahteen tuntiin ennen sitä.
Istu tuolille ja odota.

Odota.

Maha kurisee.
Väsyttää. Mietit, jännittääkö vatsasi enemmän kuin mielesi.
Ehkä vähän itkettääkin, koska et ole syönyt kolmeentoista tuntiin.
Kuusi tuntiahan sen piti vain olla? Mutta joskus aikataulut venyvät. 
Olet lukenut gastroskopiasta ja kuullut siitä juttuja, jotka eivät ainakaan rohkaisseet sinua. Toimenpide pelottaa, ehkä jopa ahdistaa.

Tiedät kuitenkin, että selviät siitä.

Tällaiset ajatukset leijailivat mielessäni vuonna 2009, kun odotin ensimmäistä kertaa tähystykseen menoa keskussairaalassa. Menin toimenpidehuoneeseen yksin, koska lääkäri ei suositellut vanhempani mukaan tulemista. Vanhempi ei välttämättä halua nähdä sitä, lääkäri totesi. Sehän oli rohkaisevaa. Kävelin nälkäisen tokkuraisena toimenpidehuoneeseen, missä lääkäri kertoi, mitä gastroskopiassa tapahtuu. Asetuin kyljelleni sellaiselle sairaalan sängylle, joita näkee lääkärien vastaanottohuoneissa. Kahisevan paperin päälle. Sängyn vieressä oli tv-ruutu jalustalla, siitä lääkäri seurasi gastroskoopin päässä olevan kameran kuvaa. Se oli käännetty niin, että minä en nähnyt ruutua. Jo pian sain suuhuni muovisen, lyhyen putkensuun. Saisin purra mieluummin sitä kuin tähystysletkua, joka menisi sen läpi. Nykyään tähystykseen saa kuulemani mukaan kurkunpään puudutuksia, mutta minulle ei sellaista tarjottu. Nukutukseen olin jo liian vanha. Isosiskoni tähystys tehtiin nukutuksen aikana, koska hänelle se tehtiin lapsena. Pahvinen lautanen asetettiin pääni viereen. Tästä ei selvitä yökkäämättä, se oli varmaa.

Elimistö vastustaa, mutta sinä päätät

Haastavin vaihe oli heti alussa; yritä nielaista samalla, kun lääkäri ujuttaa tähystysletkua nielun ohi. Onnistuin siinä yllättävän hyvin. En edes purrut muovirengasta rikki, vaikka olin varma siitä. Alkuvaihetta helpotti lääkärin ohje nenän kautta hengittämisestä. Aluksi sitä tunsi tukehtuvansa juuri sen vuoksi, että yritti saada happea suun kautta. Aivot käskivät kakomaan ja yskimään, joten minun täytyi komentaa itseäni keskittymään ja nielaisemaan. Vähän kuin yrittäisi nielaista tyhjää. Käskystä. Nielaisun jälkeen tunsin letkun hyvin selvästi, kun se ohitti mahaportin ja laskeutui vatsalaukkuuni lääkärin ohjaamana. En ollut koskaan tuntenut mitään niin omituista. Elimistöni oli sitä mieltä, että olin nielaissut jotain, mikä ei todellakaan kuulunut sinne. Tunsin oloni tiskirätiksi, jota väännetään kuivaksi. Vääntäjänä vain toimi sisäelimistöni ja suolistoni. Niin voimakkaasti kehoni halusi letkun ulos, että se tuntui puristuvan sen ympärille. Olin hämmästynyt siitä. Ihminen ei yleensä tiedosta sisimpien lihastensa toimintaa, mutta kun vatsaan työnnetään pitkä letku tai kapea putki, alkaa kummasti - ja hyvin selvästi - tapahtua. Kukaan ei ole koskaan kysynyt, miltä tähystys tuntui, mutta kerron siitä aina mielelläni kysymättäkin, jos puheenaihe vain antaa siihen tilaisuuden: se on kuin oksentaisi koko ajan. Pienen ikuisuuden. Todellisuudessa se tarkoittaa alle viittä minuuttia. Välillä vain makasin paikoillani ja hengitin. Välillä taas tunsin sisuskalujeni kouristelevan, mikä enteili yökkäystä. Pahvilautaselle oli käyttöä.

(Henkiset) selviytymiskeinoni

Voi sitä yökkäilyn määrää tähystyksen aikana. Aina yökkäyksen tullessa toimin samalla lailla kuin usein hammaslääkärissä, kun hampaistani otettiin muottia vaaleanpunaisella tahnalla. Painoin kieltäni alaspäin ja keskityin hengittämään nenän kautta. Laskin myös numeroita sadasta nollaan. Se on keinoni tilanteissa, joissa haluan pitää ajatukseni jossain muualla. Aloin tehdä niin jo lapsena hammaslääkärissä. Teen sitä yhä, jos hammaslääkärikäyntiin liittyy puudutusneuloja ja poraamista. Numeroiden laskeminen yhä uudestaan sadasta alaspäin toimi minulla, koska jouduin keskittymään enemmän kuin jos olisin laskenut numeroita yhdestä ylöspäin. Myös jonkin puristaminen, oli se sitten kaide tai hoitajan käsi, tuntui turvalliselta toimenpiteen aikana. Tutun laulun sanojen toistaminen voi myös auttaa pitämään ajatukset muualla.

Kaikkia näitä keinojani käytin myös toisella tähystyskerralla. Toivoin rauhoittavaa lääkettä. En saanut. Olin liian rauhallinen ja viimeksikin sujui niin hyvin, joten lääkäri ehdotti, että kokeillaan ilman. Tutkimuksen aikana en väittänyt vastaan letku ohutsuolessa. Ensimmäisellä kerralla tosin olin vähällä tarttua letkuun kädelläni. Refleksinä, en tahallani. Kerroin tästä tapauksesta ensimmäisessä blogikirjoituksessani, jossa kuvasin lyhyesti tieni oireista diagnoosiin ja gluteenittomaan elämään. Mutta mitä muuta ihminen tekisi, kun nieluun ollaan tunkemassa pitkää letkua? Lääkäri ja hoitaja älähtivät kumpikin "EI!" ja tarttuivat käsiini. Nauran vieläkin, kun muistelen heidän ilmeitään. Seuraavalla kerralla pyysin hoitajaa pitämään kädestäni kiinni, etten tekisi sitä uudestaan. Toisella kädelläni puristin sängyn metallista kaidetta.

Muutaman minuutin epämukavuus

Se tuntuu epämiellyttävältä, muuta en voi väittää. Tähystys on kuitenkin toimenpiteenä erittäin lyhyt. Lääkäri taisi sanoa, että koko toimenpide kesti omalla kohdallani noin kolme minuuttia. Se vain tuntui pitkältä ajalta. Jos pystyt nielemään letkun ilman ongelmia ja muutamaa painiottelua hoitajien kanssa, gastroskopiasta selviää nopeasti. Letkun ujuttaminen ulos suusta ei tuntunut hirveän mukavalta, mutta se tapahtui aivan varmasti nopeammin kuin letkun sisälle saaminen. Muovirengas pois suusta. Lupa nousta istumaan. HELPOTUS. Se oli siinä. Ei enää ikinä. Ai vuoden päästä uudestaan. No ehkä siitäkin selviää. Kun toimenpide oli ohi, sängyltä sai nousta ylös. Marssin ensimmäiseksi lavuaarin luokse vesimukin kanssa huuhtelemaan suuni ja juomaan vettä. Oloni oli helpottunut ja iloinen, juttelin lääkärin ja hoitajan kanssa tähystyksestä. Diagnoosiksi tuli gluteenin aiheuttamat ohutsuolen nukan vauriot sekä ruokatorven tulehdus. Sain heti refluksialääkityksen sekä keliakiadiagnoosin myöhemmin.

Tähystys on yhä varmin tapa keliakian toteamiseen

Toisella tähystyskerralla tiesin, että toimenpide olisi lyhyt. Toisaalta tietäminen aiheutti minussa, jälleen kolmetoista tuntia syömättä olleessa nuoressa väsyneessä ihmisessä, vahvan vastustuksen. Siksi toivoin rauhoittavaa lääkettä. Olisi valhetta sanoa, että tähystys on helppo ja mukava toimenpide. Ehkä se onkin käytännössä. Sitä, miltä tähystys tuntuu, on jotain, mitä ei unohda. Jos olet menossa ensimmäistä kertaa tähystykseen, voit pelätä ja jännittää. Mutta älä anna sen estää sinua menemästä. Missään nimessä sitä ei kannata vältellä, jos lääkäri on todennut tutkimuksen tarpeelliseksi. Tähystys on vain pieni inhottava hetki siihen verrattuna, mitä tähystämättä jätetty elimistö voi aiheuttaa. Niin kauan kuin keliakiaa tai muita sairauksia ei voi todeta ilman tähystystä, sinne kannattaa mennä oman terveyden vuoksi. Ja varmuuden, minkä diagnoosi antaa.

Tämän tekstin lukemiseen mennyt aika saattaa olla se hetki, jonka aikana tähystys on jo ehditty tehdä. Tai sitten se on jo loppumassa. Olet kuitenkin selvinnyt siitä. Et ehkä nuku samalla kyljellä muutamaan viikkoon, mutta tähystyksen jälkeen sinulla on ainakin erittäin mielenkiintoinen tarina kerrottavanasi. Älä kuitenkaan kerro sen yksityiskohtia ruokapöydässä.