Olet täällä

Anonymous (ei varmistettu)
0

Liikunta

Pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon, kauppareissut, portaat, vapaa-ajalla, huvikseni ja hyödyksi. Vasemmassa ranteessani on aktiivisuusmittari, joka kertoo miten laiska tai aktiivinen olen päivän aikana ollut. Minua se on ainakin auttanut liikuttamaan jalkojani, astumaan ulos raittiiseen ilmaan, kulkemaan metsäpolkujen kautta pururadalle ja katsomaan kameranlinssin kautta maailmaa.

Jos kamera ei ole mukana, niin sitten ranteessani kieppuu aktiivisuusmittarin lisäksi GPS-kello, joka mittaa matkan ja kaikki muut täysin oleelliset asiat. Olen hieman hifistelijä liikuntaharrastukseni suhteen; minulla on kahdet eri lenkkarit, takkeja ja housuja eri keleille, talveksi jalkaa solmin nastalenkkarit, niin ei tarvitse tasapainoharjoitella liukkaimmissakaan kohdissa ja paljon muuta varustetta.

Liikkuminen on myös mitä suurimmiten osa hyvinvointiani, jaksamista, rentoutumista ja energian purkamista. On ihanaa kun alle viisi minuuttia ulko-ovestani oli umpiluontoa, missä autojen äänet ovat tasainen virta, jonka lintujen laulu peittää alleen.

Liikkuminen on minulla luonnollinen tapa olla. Se on luonnollinen tapa hoitaa henkistä ja fyysistä vointia.

Tämä ei ole ollut minulle mikään automaatio, vaan olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka ovat ohjanneet liikunnasta minulle elämäntavan harrastuksen sijaan.

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen tulee minulle luonnostaan. Kuuntelen mitä ihmiset puhuvat, miten he puhuvat ja miksi he puhuvat niin kuin he puhuvat.

Luon ihmisten äänistä, eleistä ja nauruista tarinoita mieleeni. Painan ihmisistä pieniä yksityiskohtia aivoihini luikertelemaan ja sieltä ne ponnahtelevat rimpsuina mieleeni ja toisinaan paperille asti. Kirjoittaminen on harrastus, mutta luovuus on elintapa. Sitä ei voi kytkeä aivoista pois (ikävä kyllä ja onneksi!).

Tuntuu mahtipontiselta sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä romaania. Mutta niin minä teen eli, kirjoitan romaania! Täksi viikoksi hommat ovat keskeytyneet kesätyön aloituksen vuoksi, mutta projekti jatkuu heti huomenissa.

Ja oikeastaan se on jatkunut koko tämän viikon, jos totta puhutaan. Kirjoittaminen ei koskaan pakene aivoistani, aivan kuin keliakia ei pakene suolistostani.

Kirjoittaminen tuntuu toisinaan myös taakalta. Aivot pakenevat ties mihin kun niiden pitäisi olla tässä ja nyt. Mutta kirjoittaminen on auttanut minut selviämään monesta kivusta, oli kyse migreeneistä tai refluksista.

Aivoillani on kyky silmien sulkeutuessa paeta aivan muualle, toiseen maailmaan tai toisen ihmisen nahkoihin. On uskomatonta, miten omat pienet mitättömät aivot luovat yhdestä sanasta (tämän aikaisessa tekstissä johtosanana toimi kumisaapas) kokonaisen tarinan ja maailman.

Kirjoittaessa muistan, miksi rakastan aivojani, joita toisinaan niin paljon vihaan.

Olin ala-asteella (kyllä, minä olin ala-asteella kun siskoni poika on alakoulussa) jonossa ruokalaan, päälläni oli punaiset toppahousut ja harmaa paita. Muistan kuinka kerron, että kirjoitan kirjan, jossa Pikku Vampyyri, Rydiger, saa päättää pitääkö hän vampyyrin siipensä vai ei. No, en sitä ole kirjoittanut, mutta tuosta se minun kirjoittamiseni lähti.

Teini-ikäisenä kirjoittaminen alkoi ystäväni kanssa paperilla haaveilusta, mutta (kipu)vuosien varrella kirjoittaminen muutti muotoaan ja siitä tuli minulla yksi terapian ja itseilmaisun muoto, eikä pelkästään arjesta pakoa.

Nyt aikuisuuden varrella, se on osa minua. Sitä kuinka toimin, ajattelen ja arkeni järjestän.

Onnellisena on vaikea kirjoittaa, mutta on vaikeaa olla onnellinen ilman kirjoittamista… Onneksi voi paeta kameran kanssa tai ilman lenkkipolulla katsomaan kuinka askeleet kirittävät kohti tavoitteita.

 

Lisää uusi kommentti