On kesä ja suomalaiset suuntaavat nokkansa (sekä mielipiteensä) kesälomiin (sekä säähän, joka ei ole koskaan sopiva). Minulle tuli aiheesta mieleen tämä: Miksei saisi lomaa gluteenista? Edes pari viikkoa, niin ettei missään ole gluteenia. Ei kaupoissa, ei bussin penkillä tai stop-näppäimessä, ei hissin nappuloissa ei jauho pölyä kaupan kassa liukuhihnalla. Ei uudelleen löydetyn ystävän keittiössä.

Huokaisen syvään ja pohdin, miten paljon helpompaa kaikki olisi tuolloin. Ei olisi pakko olla sairaan tarkka. Edes muutaman viikon ajan vuodesta yhdessäkään kaupassa ei olisi yhtään gluteenituotetta, jokainen ravintola ja kahvila olisi gluteeniton. Toisen ihmisen suu olisi gluteeniton.

Fanaattinen ihminen, kuten minä, saisi ottaa rennosti kontaminaatiopelon suhteen. Se olisi minulle lomaa parhaimmillaan. Keliaakikkona näen gluteenia joka puolella, aivoni ovat luoneet lukuisia uusia hermoratoja, kun ne joutuvat pikaisesti miettimään jokaisen murun liikeradat; mistä se on joutunut juuri tuohon, minkä käsien kautta, missä ne kädet ovat olleet ilman pesua välissä. Ja tämä dialogi on jatkuva.

Siksi en tuo kotiini mitään missä on gluteenia. Tosin, muistin juuri että minulla on kaapissa yksi laku, siis se ”tavallinen” laku. Hmm… heitänkö sen pois fanaattisen mielenlaatuni takia vai annanko sen olla kaapissa? Ihan vain harjoituksen vuoksi. Kunnes sen olemassaolo lakkaa kylmäämästä.

Keliakian hankaluus on siinä, että on pakko olla sairaan tarkka. Ei ole joustovaraa. Ei ole mitään määrää, minkä elimistö kestää gluteenia.

Olen keliaakikkourani aikana syönyt kahdesti gluteenia (vahingossa), enkä muista saaneeni mainittavan pahoja oireita, vaikka tiedän suolinukkani kärsineen gluteenista joka tapauksessa. Kun keliakiaan on tottunut, alkaa mieleen hiipiä ajatus siitä, milloin tapahtuu kontaminaatio, milloin kontrolli pettää, ja ennen kaikkea, millaiset oireet joutuu kestämään.

Gluteenia on joka paikassa, silti ei voi välttyä missään. Siksi minun lomatoiveeni on, että maailma olisi gluteenivapaa, edes muutaman viikon vuodesta.