Miten onnellinen olinkaan, kun sain kuulla diagnoosin! Suvussani on monilla keliakia, joten tiesin millaisesta sairaudesta on kyse. Sitä en tiennyt, millaista on elää keliakian kanssa, mutta pian sekin alkoi selvitä...

Ensimmäisellä kauppareissulla luettelin miehelleni: "Tuota en saa enää koskaan syödä, enkä tuota, enkä tuota, enkä tuota." Aikansa kuunneltuaan mieheni totesi: "Ethän sinä ole syönyt noita kaikkia ennenkään." En tosiaan. Ja nyt se oli myöhäistä! Miksi ne tuoksuivatkin niin ihanalta: leivät, leivonnaiset, makeiset, kaikki.

Vielä kotona listasin mielessäni, mitä kaikkea en voi enää syödä. Tuntui aivan kauhealta ajatella, että koko loppuelämä (40–60 vuotta) pitäisi elää tiukkaa ruokavaliota noudattaen. Miten ihmeessä kestäisin? Mutta seuraavina päivinä sanoin ajatuksissa itselleni joka aamu: "Kyllä minä tämän päivän kestän!" Niin kestinkin. Päivän kerrallaan.

Kotona ollessa se oli helppoa. Söimme samoja ruokia kuin ennenkin, nyt vai gluteenittomana. Olin pikkutytöstä asti rakastanut leipomista ja saanut paljon kiitosta leipomistaidoistani. Gluteeniton leipominen oli kuitenkin sellaista räpeltämistä, että menetin leipomishaluni vuodeksi. Mieheni teki minulle leipää ja pullaa leipäkoneella.

Siihen aikaan ei kaupoista saanut muuta kuin styrox-leipää eli riisikakkuja, joilla nälkä ei lähtenyt. Leivonnaistarjontakin oli aina samoja muffinseja, niin kaupoissa, kahviloissa kuin kyläpaikoissakin. Ne alkoivat tulla jo korvista ulos. Niinpä vähitellen aloin harjoitella leivonnaisten tekemistä entisillä lempiresepteilläni käyttäen gluteenittomia jauhoja. Pienetkin onnistumiset kannustivat jatkamaan.

Kodin ulkopuolella on ollut kestämisen kanssa vaikeuksia, varsinkin aluksi. Pian diagnoosin jälkeen satuimme menemään kahvilaan, jossa paistettiin parhaillaan valtavan suuria sokerimunkkeja, suurinta herkkuani. Kahvila oli täynnä munkintuoksua! Kuiskasin miehelleni: "Ota vain sinä kahvia ja munkkia, minä en kestä." Menin autoon ja itkin, oikein kunnolla.

Sen koommin eivät leivonnaiset ole itkettäneet. Nykyisin saa vaikka millaisia herkkuja, jopa sokerimunkkeja. Pahaa mieltä, harmia, kiukkua ja vihastumista tunnen edelleen sellaisissa kahviloissa, joissa tarjolla on vain pienen pieniä kakkaroita, joita myydään nimellä pulla tai leivos ja älyttömän kalliilla hinnoilla. Pidetäänkö meitä keliaakikkoja pilkkana?

Samaa mietin, kun läpinäkymättömän pakastepussin sisältä löytyy pahasti muotopuolisia riisipiirakoita tai leipäviipaleita, jotka näyttävät hiiren jyrsimiltä. Terveille tuon näköisiä tuotteita myydään pikkurahalla suoraan leipomosta, jos sieltäkään. Ei kiitos! Parempi leipoa itse.

Vaikka keliakiavuosia on takana kohta 26, toisten ihmisten ajattelemattomille ja tietämättömyydestä sekä ymmärtämättömyydestä johtuville kommenteille ei ole tullut immuuniksi. Kyllä niistä pahan mielen saa vieläkin.

Mieheni on ollut koko ajan erittäin hyvä apu ja tuki. Hän on kanssani valistanut tietämättömiä ja ymmärtämättömiä kertomalla millainen sairaus keliakia on ja miksi on tärkeä noudattaa tarkoin ruokavaliota. Ystävä- ja tuttavapiirimme sekä sukulaisemme ovatkin sisäistäneet keliakian hyvin.

Ajattelemattomien valistaminen on vaikeinta. On kyllä yritetty. Saan usein vierailuilta lähtiessä leipäpaketin ja leivonnaisten loput matkaani saatesanoilla: "Ei meillä näitä kukaan syö. Ei viitsi antaa edes koiralle!" Ovat kuulemma (maistamatta) niin pahoja, kun niissä ei ole gluteenia. Kutsumme vastavierailulle ja tarjoamme kaiken gluteenittomana. Syötyämme kysymme: "Huomasitko, että kaikista puuttui gluteeni?" Ei yksikään vieraistamme ole huomannut.

Pahalta tuntuu myös kommentti: "Voi että on hyvää! Harmi, ettet sinä voi syödä tätä." Tavallisimmin kuulen tällaisen kommentin tilaisuuksissa, joissa on tarjolla täytekakkua, mutta jostain syystä ei juuri koskaan edes pientä täytekakkua gluteenittomana. Katselen vesi kielellä ja pahoilla mielin; täytekakkukin on aina ollut lempiherkkujani.

Kotiin päästyämme leivomme mieheni kanssa suuren gluteenittoman täytekakun. Syömme sen kahdestaan. Ja voi että on hyvää ja hyvä mieli!

Keliakiaan sairautena olen sopeutunut hyvin. En ole koskaan ollut masentunut tai surrut sitä, että minulla on keliakia. Mutta silloin kun suolinukkani oli parantunut ja tunsin itseni aivan terveeksi, surin jonkin aikaa sitä, miten monien vuosien kärsimyksiltä ja lääkäreiltä saamalta huonolta, suorastaan nöyryyttävältä kohtelulta olisin säästynyt, jos sairauteni olisi diagnosoitu aikaisemmin.

Mistään tilaisuudesta, harrastuksesta tai matkasta en ole milloinkaan jäänyt pois keliakian takia. Sain aikoinaan tosi hyvän ruokavalio-ohjeen: "Jätä syömättä kaikki sellainen, mistä et ole varma, onko se gluteenitonta." Tällä tiukalla ruokavaliolla ole parantunut niin hyvin, etten saisi enää keliakiadiagnoosia. Koenkin niin, että keliakia ei ole minulle enää sairaus vaan elämäntapa, joka pitää minut terveenä.