Kun Suomi eli aikaa, jolloin televisiokanavia oli kaksi ja mielipiteitä yksi, ei nuoren tytön ihokeliakiadiagnoosikaan tullut vaivattomasti. Ihottumaa hoidettiin erilaisilla ruokavalioilla, rasvoilla, ja pesuaineilla. Uimahallissakaan en saanut käydä. En ole varma, oliko pelkona jonkin sortin tartuntavaara muihin kanssauimareihin.

Kun diagnoosi viimein saatiin, vietin semiteiniangstisena 15-vuotissyntymäpäiviä. Uhmakkaasti söin lahjaksi saamani Pandan paksun lakun ja kiukuttelin muille vieraille. Suvussamme ei muilla ollut vastaavia ruokarajoitteita. Olin myös pitkään yhdistetyssä yläaste-lukiossamme ainoa keliaakikko.

Jostain äitini kaivoi monistettuja (tämä oli siis aikaa ennen nettiä) leipäreseptejä ja pyysi naapuria tuomaan Kreikasta vehnää, kun tyttö oli kotimaiselle viljalle allerginen. Kreikan vehnää en koskaan syönyt, mutta ehkä tuo kuvastaa hyvin sitä tietämättömyyttä, joka asian ympärillä oli.

Elimme tuolloin aikaa, jolloin erilaiset sähköistetyt kodinkoneet tulivat markkinoille. Muistaakohan joku sähköveistä tai kananmunankeitintä? Vohvelirauta oli takuuvarma lahja naapurille. Itselle leipäkone oli aparaateista mieluisin – aamulla keittiöstä tulvi tuoreen leivän tuoksu ja leivän vastustamaton paksu, rapsakka kuori oli jotain sellaista, jota ei siihen aikaan kaupasta saanut eikä osannut pyytää.

Kipuilin aikani ruokavalion kanssa ja laiminlöin itseäni tällä saralla. Aikuistumisen myötä aloin noudattaa luontaisesti gluteenitonta ruokavaliota hyvinkin tarkasti ja ryhdyin Keliakialiiton tukijäseneksi. Tukijäsenyys oli hyvin antoisaa ja koin pystyväni antamaan jotain takaisin. Mielihyvää tuotti myös se, että vaatimattomia reseptejäni julkaistiin liiton lehdessä.

Alussa ruokavalion kanssa on tiukkana, luottamus muiden ihmisten osaamiseen on kortilla (aika monta kertaa siihen on ollut myös syynsä) ja itsensä rajoittaminen ruokailun suhteen on osa elämää. Nykyisin kodin ulkopuolista ruokailua helpottavat kauppojen runsaat valikoimat ja ravintoloiden lisääntynyt tietämys asiasta. Nautin käydä eri paikoissa syömässä. Vaikka minulla onkin oma jankkaamiseni ruuan sopivuuden varmistamisen kanssa, en enää ole yhtä takakireä kuin aiemmin ulkona ruokaillessa. Aina jotain löytyy, jos ei muuta niin kahvilassa mehua. Enää ei jaksa pöyristyä.

Surulliseksi mieleni saa kaksi asiaa: ruokavaliokorvauksen lakkauttaminen ja luontaisesti gluteenittoman ruokavalion katoaminen kartalta ymmärtääkseni EU-direktiivien myötä. Ruokavaliokorvauksen lakkauttaminen on tämän autoimmuunitaudin vähättelyä. Ehkä se päättäjien silmissä on muotioikku tai vähäinen allergia. Luontaisesti gluteeniton ruoka määreenä oli hyvä ja se alettiin hiljalleen ymmärtää useimmissa paikoissa. Nykyisin ihmisten korvaan jää vain sana gluteeniton. Vaikka toisinaan vähän jankkaankin asiaa, en ole ihan varma, tulenko ymmärretyksi.