Vietimme gluteenittomat yhdeksänvuotissynttärit kesäkuussa 2015. Tyttäreni keliakian diagnoosin saamisesta on kulunut kolme vuotta. Keliakia-arvot olivat normaalit noin puolentoista vuoden sisällä diagnoosista. Sopeutumisvalmennuskurssi oli hyvä kokemus ja sieltä tyttäreni sai saman ikäisen ystävän, jonka kanssa yhteydenpito ja tapaamiset ovat harvakseltaan jatkuneet.

Toinen koululuokka päättyi. Ruokavalio on hoitunut koulussa hyvin ja pelkästään myönteisiä kokemuksia on kerrottavana. Tyttäreni on koulun ainoa gluteenitonta ruokavaliota tarvitseva oppilas. Keittiön henkilökunnan kanssa olemme yhteyksissä muutaman kerran vuodessa, ja he ovat myös kiinnostuneita, että mikä tilanne on keliakia-arvojen suhteen ja tekevät parhaansa osaltaan. Luotan täysin heidän osaamiseensa.

Kaveripiirissä tyttäreni huomioidaan hienosti, ja kutsuja tulee synttäreille ja kyläilyille. Aivan ihanalta tuntui, kun kaverin äiti ehdotti yökyläilyä heille päin. Itse käytän ilmaisua, että keliakian ei anneta rajoittaa mitään asiaa tai menemistä eikä se edellä mennä asioihin mukaan. Se huomioidaan sitten viimeisenä järjestelyissä ja säädetään kuntoon.

Tyttäreni elämään on tullut mukaan uudet harrastukset ja näiden myötä muutaman päivän mittaiset leirit. Leirit ovat sujuneet ruokavalion osalta yllättävän helposti. Tosin aina teemme ennakkovarmistelut ja olemme etukäteen järjestävään tahoon yhteydessä.

Muutaman ulkomaanmatkan olemme ehtineet tehdä Euroopan alueella helppoihin kohteisiin. Seuraava matka on jo varattuna. Ensimmäisellä kerralla oli jännitystä asioiden sujuvuudesta lennoilla ja perillä. Pääasiassa kaikki on sujunut kuitenkin hyvin. Tarkkana tosin saa olla ja joskus on tarjottu keliaakikolle sopimatonta ruoka-annosta. Toki meillä on myös niitä kokemuksia, että tyttären ravintola-annosta on vaihdettu tai sitä on odotettu viimeisenä.

Yritämme erilaisia asioita tekemällä antaa jonkinlaista mallia siitä, miten eri tilanteissa toimitaan ja miten erikoisruokavalioasia hoidetaan. Kyllähän ennakkovarmistelut jonkin verran töitä teettää. Kotona asiat sujuvat omalla rutiinilla lähes pelottavan helposti. Sitten kun ollaan muualla, vaikeusaste kasvaa.

Sopivien välipalojen sujauttamisesta käsilaukkuun varmuuden vuoksi on tullut rutiinia. Puhun paljon keliakiasta kotona ja muualla. Sopivaa aikuista vertaistukeakin on löytynyt mukavasti. Koulupäivän sujumisesta keskustellaan lähes päivittäin.

Tyttäremme on tarkka ja osaa itse kysyä tai tarkistaa ainesosia. Hän on suorastaan urhea, eikä epäonnistuneissa tilanteissa näytä julkisesti pettymystään. Ehkä hän jopa yrittää jotenkin säästää vanhempiaan suhtautumalla, että ei haittaa. Epäselvissä tilanteissa hän jättää ottamatta. Yritän olla tarkka sen suhteen, että kotona on tarjolla samanlaista kaikille, jotta pettymyksiltä vältyttäisiin. Niitä tulee ihan tarpeeksi muuallakin.

Keliakiassa on puolia, joita voi nähdä etuina tai myönteisinä piirteinä. Silloin kun tyttäreni diagnosoitiin ja lääkäri kertoi sairaudesta, en osannut vielä nähdä asioiden positiivisia puolia. Yritän mieltää positiivisena sen, että keliakiaan on tarkkarajainen hoito, josta ei tule sivuvaikutuksia. Keliakian myötä tietämys ja osaaminen ruuan eri ainesosista on lisääntynyt. Käytämme sellaisia viljoja, joita emme aikaisemmin käyttäneet. Välillä tosin vehnän ylivalta vähän ärsyttää.

Ajattelen, että jos elämässä on pakko saada joku autoimmuunisairaus lapselleen, niin keliakia sitten. Vaikka kyllä sen edelleen itselleni vaihtaisin jos suinkin voisin.