Olen 54-vuotias nainen. Vihdoin viimein sain nimen kaikille niille oireille, joista olin monia vuosia kärsinyt. Mahaan koski milloin enemmän, milloin vähemmän ja nivelet kipeytyivät niin, että välillä kävelykin oli vain eteenpäin matelemista. Hemoglobiinini pysyi kuitenkin hyvänä, jopa liiankin korkeana, eikä laihtuminenkaan minua vaivannut.

Lääkärit määräsivät mahansuojalääkkeitä, käskivät vähentää kahvin juomista ja välttämään voimakkaita ruoka-aineita kuten kaalia, sipulia, herneitä, omenoita sekä voimakkaita mausteita.

Niveloireita tutkittiin ja epäiltiin reumaa. Reumalääkkeitä söin pari vuotta. Lääkärissä käynnit olivat turhauttavia. Jotkut lääkärit antoivat ymmärtää, että vika on korvieni välissä.

Jälleen kerran yhtenä iltana astioita koneeseen laittaessa koski mahaan niin kovasti, että olin kaksin kerroin kippurassa tuskissani keittiön lattialla. Silloin päätin, että aamulla marssin (siis laahustan) lääkäriin ja pyydän, että nyt tutkitaan kunnolla. Lääkäri määräsi kahden viikon dieetin kaurapuuroa ja mustikkakeittoa. Kolmen päivän kuluttua alkoi käsiin tulla kutiavaa ihottumaa, mahaan koski edelleen ja ihottuma levisi käsivarsiin ja kasvoihin.

Soitin lääkärille, että tämä ei voi jatkua näin ja sain lähetteen labraan sekä mahan tähystykseen. Verikoe näytti, että keliakia on mahdollinen ja tähystys vahvisti keliakian. Näin olin saanut keliakian diagnoosin. Ihokeliakiaa ei todettu, mutta vehnäallergia. Tästä alkoi uusi loppuelämäni keliaakikkona ja vehnäallergikkona.

Leivoin ensimmäiset gluteenittomat sämpylät. Tein gluteenittomista jauhoista taikinan, yhtä kovan kuin normaalista taikinasta. Leivoin sämpylät pellille, taikina oli kovasti tarttuvaista. Laitoin sämpylät uuniin, mutta väriä ei sämpylöihini tullut. Olivat valkoisia kakkaroita pellillä ja kovia kuin kivet. Itkuhan siinä pääsi. Tämmöistäkö on elämäni keliaakikkona.

En lannistunut epäonnistumisestani, vaan jatkoin leipomiskokeilujani. Tuloksena oli pehmeitä ja vähän väriä saaneita sämpylöitä. Taikina piti vaan tehdä löysemmäksi ja nostella lusikalla suoraan pellille. Kahden vuoden kuluttua leivoin poikani lakkiaisiin kahvikakut, täytekakut ja suolaiset piirakat – kaikki gluteenittomasti. Hyvin onnistuivat ja kakkujani kehuttiin.

Tyrmistyttävimmän kohtelun keliaakikkona koin serkkuni häissä. Olin määräaikaan mennessä ilmoittanut osallistuvani hääjuhlaan ja samalla ilmoittanut erityisruokavaliostani. Ruokailun alkaessa kysyin tarjoilijalta, että onkohan täällä varmasti gluteenitonta ruokaa. Tarjoilija meni hämilleen ja antoi ymmärtää, ettei tiennyt asiasta yhtään mitään. Söin mitä uskalsin ja sellaista minkä uskoin olevan gluteenitonta.

Hääkakun aikaan odotin, mitähän minulle on tarjolla. Hääkakkuna oli mustaherukka-suklaa-hyytelökakku, mutta voitteko arvata mitä minulle tuotiin. Voi ei, sitruunamuffinssi, joka oli kuivunut korpuksi. Olin tosi tyrmistynyt ja pettynyt, kyyneleet nousivat silmiini. En voinut uskoa, että näin kohdellaan keliaakikkoa hienossa ravintolassa tänä päivänä. Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavana päivänä iho alkoi oireilla. Kova ihottuma iski käsiin ja mahaan koski. Eli se, mitä olin uskaltanut syödä, ei kuitenkaan ollut gluteenitonta.

Onneksi hyviä kokemuksia on kuitenkin enemmän ja olen saanut tosi hyvää ja huolehtivaa palvelua monissa paikoissa ruokaillessani tai kahvilla käydessäni. Yllätysvierailuille mennessä otan mukaan omat eväät, jotta en aiheuta tarjoiluongelmaa emännälle.