Olen 59-vuotias osa-aikatyössä käyvä nainen. Keliakia todettiin 2003. Olin voinut vuosia huonosti. Olin uupunut, ripuloiva ja laihduin. Lääkäri totesi, että näillä arvoilla elät satavuotiaaksi. Itselläni oli kyllä elämänhalu kadonnut. Kun keliakia todettiin, olin todella helpottunut, että minulla on oikea tauti eikä luulosairaus. 

Aluksi tuli muutama itku, kun en nyt tiennyt, mitä voin syödä. Pikkuhiljaa opin, ja päällimmäinen tunne oli ilo. Puolenvuoden jälkeen uusintatähystys osoitti, että ruokavalio oli purrut.

Itse ajattelen, että tämä sairaus on todella pientä. Mitä kaikkea muuta voisi olla. En tee siitä numeroa missään. Mutta täytyy myöntää, että on ollut muutamia tilanteita, jossa minulle ei ole ollut kahvipöydässä mitään. Olen oppinut pitämään hedelmän laukussa.

Ja onhan joitakin kertoja, kun minut on työpaikallani unohdettu ja voivoteltu, kun ei sinulle ole mitään. Mutta sekin on muuttunut esimiehien myötä.

Onneksi olen aika vaatimaton. Tallinnassa minulle tuotiin tavallista näkkileipää, kun kysyin gluteenitonta. Söin sitten pelkkää juustoa ja kinkkua kahvin kanssa – hyvältä maistui.

Hyvää tämä on tuonut siinä mielessä, että syön paljon terveellisemmin kuin koskaan aiemmin. Ja aina herkut löytävät, kun makeanhimo iskee. Kaiken kaikkiaan tämä sairaus on minusta helppo juttu hoitaa, kun ei tarvitse lääkkeitä.

Joskus olen pohtinut tämän puhkeamista. Oireitahan minulla oli jo paljon aiemmin. Sairastuin kolmannen lapsen jälkeen johonkin outoon kipuoireyhtymään. Liittyisikö tämä keliakiaan, kun autoimmuunisairaus keliakiakin on. Näiden kipujen kanssa elelen edelleen ja niihin verrattuna keliakia on kivuton juttu. 

Aikuinen tyttäreni muistaa juhlissa aina leipoa minulle herkkuja ja se lämmittää mieltä. Eli minä pärjäilen kyllä näillä eväillä.