Keliakiadiagnoosin sain juuri ennen kuopukseni syntymää vuonna 1998. Neuvolalääkäri osasi epäillä säärissäni olevaa ihottumaa keliakiaksi. Hänen määräyksestään menin verikokeeseen, joiden tuloksen perusteella jouduin jättämään kaikki gluteenipitoiset viljat pois ruokavaliostani (ohra, kaura, ruis ja vehnä). Siinä vaiheessa ei voitu muuta tehdä, koska olin raskaana.

Noin kaksi kuukautta lapsen syntymän jälkeen jouduin vatsan tähystykseen, joka vahvisti verikokeen tuloksen. Lopullisen diagnoosin sain allergiasairaalasta, jossa todettiin minulla olevan ihokeliakia. Alkuun jouduin syömään myös lääkettä, koska pelkkä ruokavalion muutos ei heti auttanut

Kun kuulin sanan keliakia ensimmäisen kerran, en edes tiennyt mikä tai mitä se on. Kaikki tuli niin sanotusti ”puun takaa”, sillä perheessäni kenelläkään ei ollut mitään allergioita eikä muutakaan. En tiennyt mitä odottaa tai mitä se merkitsee jokapäiväisessä elämässä. Kun asia alkoi selvitä, ensireaktio oli paniikki; en saa syödä mitään!

Silloin kauppojen valikoimat olivat todella huonot, verrattuna tähän päivään. Oli opettelemista ruoanteon kanssa. Muistan ensimmäisen makaronilaatikon, jonka tein gluteenittomista kuviomakaroneista. Se oli todella pahaa. Ihana tyttäreni, silloin 4-vuotias, söi sitä ja sanoi: ”Äiti, tämä on kyllä ihan hyvää!” En voinut antaa lapsen sitä syödä, vaan otin lautasen ja sanoin ettei hänen tarvitse syödä kun äitikään ei voi. Ja itkuhan siinä tuli.

Keliakia kyllä mullisti koko perheemme elämän. Ihokeliaakikkona joudun olemaan todella tarkka, mitä suuhuni laitan. Päätimme mieheni kanssa, että meidän kaapeista ei enää löydy tavallisia jauhoja vaan kaikki syö samaa ruokaa. Makaronit, lasagnet ja leivät ostetaan sekä gluteenittomana että tavallisena, mutta jos tehdään joku kastikeruoka, se on gluteeniton ja sitä syö kaikki.

On ihanaa, kun on mies, joka otti asiakseen selvittää asioita ja on ollut täysillä hengessä mukana. Sukulaisetkin ottivat asian todella hienosti, vaikkakin järkyttyneinä ja uuden opettelua on ollut heilläkin. Yhden kerran sukulaisjuhlissa, sisarukseni lapsen ristiäisissä, olen jäänyt ilman syötävää. Silloin kyllä loukkaannuin, koska siinä vaiheessa minulla oli keliakia ollut jo 12 vuotta ja sukulaisia muistutettiin asiasta moneen kertaan. Kun oli kahvitarjoilun aika, lapsen äiti henkäisi ja sanoi: ”Voi ei, me unohdettiin sinut.” Kun muut nauttivat tarjoilusta, minä istuin juhlakalun kanssa muualla – niin pahalta tuntui. Vielä tänäkin päivä, kun olen sisarusten luona esimerkiksi lasten syntymäpäivillä, olen se joka jää ilman suolaista purtavaa, mutta makeaa kyllä löytyy. Kaikille muille on molempia.

Työpaikalla puolestaan on niitä, jotka aina huomioivat ja muistavat sekä niitä, jotka eivät mahdollisesti välitä tai viitsi nähdä vaivaa. Alkuun asia oli mielestäni ok, koska ymmärrän, että ei voi muistaa, jos ei ole aikaisemmin tarvinnut huomioida erityisruokavalioita. Mutta nykyisin huomaan loukkaantuvani, koska niin usein olen kuullut: ”Voi, unohdin sinut kokonaan! Sinä et voi näitä varmaankaan syödä.”

Tänä päivänä on kuitenkin niin paljon ruokarajoitteita, että olisi hyvä, jos aina kysyttäisiin mitä kukin voi syödä, ennen kuin mitään ostetaan. Ja huomaan myös, että jotkut pitävät minua nipottajana, kun en suostu syömään gluteenitonta, jos se on samalla lautasella kuin tavallinen tarjottava. Joudun olemaan todella tarkka siitä, että gluteeniton ei pääse kosketuksiin tavallisen ruoan kanssa.

Ravintolassakin tunnen itseni välillä nipottajaksi, kun joudun kysymään erikseen onko jokin ruoka varmasti gluteeniton, vaikka asiasta olisi erikseen ilmoitettu.

Olen oppinut, mitä voin syödä ja mitä en. Lisäksi kannan aina mukanani omia eväitä varmuuden vuoksi. En koe tätä ongelmaksi ollenkaan. Kaiken lisäksi munakas tai salaatti on aina varma valinta. Nyt, lähes viisikymppisenä, tunnen olevani aika sujut sairauteni kanssa. Liikun paljon ja pyrin syömään terveellisesti, jotta kilot pysyisivät kurissa. Joskus kaipaan kunnon voisilmäpullaa, mutta toisaalta en osaa enää kauheasti kaivata semmoista, mitä en ole 17 vuoteen syönyt.

Harmittaa vain gluteenittomien tuotteiden kalleus. Ostan kaupasta vain välttämättömän, mitään ylimääräistä ei raaski ostaa. Jos keliaakikon ruokavaliokorvaus poistetaan, jää varmaan nekin vähät ostamatta. Pyrin tekemään paljon itse, mutta välillä aika ei vain riitä esimerkiksi leivän tekoon. Juhliin teemme tarjottavat itse, niin pääsee halvemmalla.