Sain diagnoosin keliakiasta 10.9.2015, päivä 17-vuotissynttäreideni jälkeen. Verikokeet mulle tehtiin noin kuukausi aiemmin. Vasta-aineet olivat koholla ja reilusti. Ei kuulemma ollut epäilystäkään, se on keliakia. Oireet mulla alkoi heinäkuussa, kun olin laitoshuoltajan hommissa sairaalassa. Aloin tuntea pistävää kipua ja kouristelua vasemmalla puolella ylävatsaa. Kuvittelin, että kyllä tää menee tästä ohi ja että se on tullut jatkuvasta seisomistyöstä. Kipu kuitenkin paheni ja äityi niin, että töiden jälkeen lähettiin lääkäriin.

Sulla saattaa olla vatsahaava, sanottiin terveyskeskuksessa. Parit pillerit naamaan ja kotiin. Ja sama toistui moneen kertaan. Sydänfilmejä, verikokeita, keuhkokuvia, ultraääni, lisää verikokeita, lääkkeitä ja kyyneliä. Meni todella paljon bensaa sekä äidin yöunet. Syytä ei löytynyt millään.

Mutsilla oli aavistus keliakiasta, koska oireet olivat sille tuttuja sukulaisten ja muiden tuttujen kautta. Ennen viimeisiä verikokeita lääkäri sanoi: ”Tarkistetaan nyt verestä vielä se keliakia”. Ja poks, siellähän se oli. Kun soitto tuli koholla olevista arvoista, olin poikaystäväni kanssa. Sain ajan vatsatähystykseen ja aloin itkeä. Se tunne, joka iski ilmat pihalle, oli hirveä.

En tiennyt paljoakaan keliakiasta, kun sain diagnoosin. Jouduin opetella syömään uudestaan, lukemaan pakkausselosteita sekä huolehtimaan keittiön puhtaudesta. Ajattelin, ettei se voisi olla niin hankalaa.

En tiedä, johtuuko se vain ensimmäisistä kuukausista tai vuosista. En tunne muita keliaakikkoja. Se tekee kaikesta vain vaikeampaa. En ole tajunnut asiaa itse, eikä perheeni, ystäväni tai poikaystäväni. En tiedä, olenko ainut kaikkien ajatusten ja tunteiden kanssa. Mua pelottaa. Mua pelottaa ajatus siitä, hyväksynkö mä itteni, osaanko mä elää tän kanssa. Miks just mä, miks mulla on näin huono tuuri? Miks mua sattuu näin paljon?

Tiedän, että tän kanssa voi ja pitääkin elää. Silti illat menee itkien ja miettien raha-asioita, muita ihmisiä, itteäni ja keliakiaa. Olen tullut koulusta kotiin nälkäisenä, eikä kukaan ollut muistanut mun keliakiaa. Mun perheeni ei muistanut.

Vaikka tää on hankalaa, vaikka mä tulen vuodattamaan kyyneliä vielä jonkin aikaa ja tulen tekemään virheitä ja kärsimään kivut niistä, mä oon päättänyt, että mä opin kaiken tästä. Että osaan pitää huolen itsestäni ja tuun pärjäämään oikein hyvin. Vaikka mä teenkin ton kaiken yksin.