Elämä on täynnä sattumia. Noin 20 vuotta sitten, nelikymppisenä, menin lääkäriin, kun sorminiveleni oli tulehtunut. Lääkäri määräsi verikokeeseen, jonka tuloksena minulle ilmoitettiin, ettei minulla ole alkavaa nivelreumaa, vaan keliakia. Vatsatähystyksen jälkeen asia varmistui.

Olen aina ajatellut, että todellinen vapaus on välttämättömyyden tiedostamista. Muutamia vuosia vaivanneet vatsavaivat saivat selityksen – olo oli helpottunut. Samalla alkoi opiskelu: mikä sairaus on keliakia ja mitä se merkitsee arkipäivän elämälle.

Parikymmentä vuotta sitten keliakia ei ollut läheskään niin tunnettu sairaus kuin nykyään, ja mikä pahinta, gluteenittomien tuotteiden tarjonta oli todella vähäistä. Kyläpaikoissa alkoivat riisikakut todellakin tulla jo korvista ulos!

Pikkuhiljaa kuitenkin asiat etenivät, ne vain piti selvittää etukäteen. Hyvä keino oli se, etten alkanut selittää mitä en voi syödä, vaan listasin ihmisille mitä voin syödä! Sen sijaan, että olisin vaatinut gluteenitonta aamiaista, ehdotin esimerkiksi hirssipuuroa, kananmunaa, juustoa ja vihanneksia. Alkuaikoina toin itse aina leivän mukanani.

Matkoilla oma leipä tuli usein tosi tarpeelliseksi. Kerran olin Virossa viikon ajan opintomatkalla. Varmaan kielivaikeuksien takia siellä ymmärrettiin, että vain kananmuna on minulle soveltuvaa. Tuon matkan jälkeen en voinut syödä kananmunaa kahteen vuoteen! Ilman omaa leipää olisin ollut tosi pulassa.

Minun selviytymistarinani on se, että otan asian joka kerta esille ja mieluummin etukäteen. Kun menen johonkin kylään, niin siellä ollaan aina tyytyväisiä, että myös minulle voidaan tarjota jotakin. Emännälle tulee varmasti paha mieli, jos hän ei pysty tarjoamaan kaikille jotakin.

Mutta koska vapaus on välttämättömyyden tiedostamista, niin on hyvä tunnustaa, että eihän se tarjooma joka kerta onnistu. Kun tilaisuuden järjestäjä kerran varasi minulle kahvin kanssa jäätelöä, niin pakkohan siinä on nätisti sanoa, että valitettavasti Viennetta-jäätelössä on gluteenia.

Vaikka yleinen tietämys keliakiasta on lisääntynyt, niin aina on poikkeuksia. Oma 85-vuotias anoppini tietää täsmälleen, mitä voin syödä. Sen sijaan saman ikäinen vaimoni täti on joka kerta yhtä ymmällään sekä minun dieetistäni että vaimoni laktoosi-intoleranssista.

Meillä kotona tehdään sellaista ruokaa, mitä molemmat voimme syödä ja vieraat syövät sitä samaa. Kun meitä on kaksi ruokavalioista, niin siitä tulee joskus jopa hauskoja tilanteita. Kerran olimme patikointi-festivaalissa Walesissa. Hotellissa oli mainio käytäntö, kun koko viikoksi saattoi varata listalta oman aamiaisensa. Molemmille löytyi hyvin syömistä. Illalla menimme ulos syömään ja löysimme todella originaalin paikan. Pitkän selittelyn jälkeen saimme tilauksen tehtyä. Lopulta paikan emäntä toi kala-annoksemme pöytään ja sanoi: ”This is without fat, and this is without nothing!”