Äiti ei toipunut koskaan. Vastaleivotut piirakat, korvapuustit ja tiikerikakku ilmestyivät aina pöytään. Kaurapuuro höyrysi lautasella. Pikkuleipiä oli leivottu useampaakin sorttia. ”Et oo tullunna meijän sukkuun”, äiti sanoi ja napsautti sormillaan tuoreesta pullasta palasen suuhunsa.

Minä tuijotin seitsemän sortin pöytää ja lopetin siltä istumalta viljatuotteiden syömisen. Lääkäri oli kymmenen minuuttia aiemmin sanonut, että tähystykseen ensin ja vasta sitten muutokset ruokavalioon.

Mutta meillä kaikki tapahtui kerralla. Asia oli käsitelty ja äiti otti lisää puuroa. Hän oli torjunut ajatuksen taudista, kuten hän sitä nimitti.

Pian sisareni kertoi käyneensä diagnoosini innoittamana lääkärissä ja saaneensa saman tuomion. Seuraavana vuorossa oli veli. Ihotautilääkärille oli riittänyt puoli lausetta siskojen keliakiasta.

Miten vaivaton koe. Vain tilkka verta ja tutkimus. Ja kuinka vaikeaa kuitenkin.

Hyväkuntoisena olin juossut ja laihtunut laihtumistani. Työterveyslääkärille menin pahoinvoinnin takia. Kympin lenkillä saatoin oksentaa parikin kertaa, ja toipuminen lenkistä oli alkanut viedä aikaa. Lääkärin määräämät kokeet eivät tuottaneet tulosta. Olin jopa kaksi viikkoa sairaslomalla keskivaikean masennuksen perusteella. Silloin masennuin lähes oikeasti.

Viimeisenä konstina sinnikäs lääkäri päätti ottaa vielä yhden verikokeen. ”Nyt minä tiedän mikä sinulla on: keliakia!”, lääkärin ääni kuulosti voitonriemuiselta. Hän oli löytänyt selityksen vaivoihini.

Minua asia ei yhtä paljon ilahduttanut istuuduttuani puhelun jälkeen äidin kattamaan aamiaispöytään. Olin käymässä kotipuolessa. Toki oli hyvä, että syy löytyi. Mutta tahtomattanikin tuijotin piirakoita ja munavoita, kanelia pursuavia pullia, ja nenääni kiemurteli haudutetun puuron tuoksu.

En saanut alas palaakaan. Päätin sitten, että nämä eväät jäävät tähän.

Vatsani ei ollut sietänyt maitoakaan aikoihin. Laktoosi-intoleranssia ei kuitenkaan kokeet olleet vahvistaneet. Pojallani oli ykköstyypin diabetes. Olinkin aina sanonut, että ruokapöydästämme puuttui enää keliakia. Nyt sitten sekin otti paikkansa.

Myöhemmin huomasin, että kyynärpäitteni ihottumakin parantui. Minulla oli siis myös ihokeliakia.

Miksipä ei olisi ollut. Isä ja velipoika olivat aikoinaan maanneet viereisillä vuoteilla sairaalan ihotautiosastolla. Lääkäreiden mieleen ei juolahtanut teettää keliakiatestiä kummallekaan.
Sieltä se tietysti tuli. Isän puolelta. Huonomahasia koko sakki. Aina sille sai riisivelliä keittää, äiti oli toistellut ukista, isänisästä.

Kaikkeen tottuu. Myös ruokavalioon. Urheilevan lapsen diabetes oli jo opettanut säännöllisyyttä ja tarkkaavaisuutta ruoka-asioissa. Keliakia tuntui helpolta ykköstyypin diabeteksen hoitoon nähden.

Pahin isku tuli vasta kuukausien päästä. ”Tarkistetaan luuntiheys, kun on tuo keliakia”, samainen työterveyslääkäri sanoi. Sanat osteopenia ja osteoporoosi elimistössäni pudottivat minut istualleni. Kyyneleet virtasivat, kun murenin kalkkikasaksi siinä paikassa. Keliakia oli ollut minulla varmaan vuosia. Lenkkeily ei ollut auttanut, korkeintaan hidastanut luuston heikkenemistä.

Alle viisikymppisenä minulla oli osteoporoosi. Se vasta oli isku. Mutta kaikkeen tottuu, jos tauti ei ole heti kuolemaksi. Osteoporoosiin on tehokasta hoitoa.

Maailmalla kollegoiden kanssa liikkuessa huomasin, että keliakia merkitsee minulle enemmänkin ominaisuutta, ei sairautta. Kun istuin keliaakikkona juutalaisen, hindun ja muslimin kanssa samassa lounaspöydässä, mietimme yhdessä mitä voisimme itse kukin syödä, kun jokainen meistä oli itsellemme vieraassa kulttuurissa.

Hongkongissa sain kerran pelkästään höyrytetyn parsanipun eteeni, kun kielitaitomme henkilökunnan kanssa eivät kohdanneet. Maailmalla on yleensä helppo pyytää grillattua ruokaa. Edellyttäen että ärrä soi maan kielessä. Etelä-Brasiliassa olen elänyt pelkällä pihvikarjan lihalla, koska se oli ainoa turvallinen vaihtoehto. Entinen kasvissyöjä joutuu tekemään kompromisseja.

Vuosien aikana tieto autoimmuuneista sairauksista on lisääntynyt valtavasti. Kiitos hyvinvointimme, alan tutkimuksen ja keliaakikkojen edunvalvonnan.

Elän ominaisuuteni kanssa sulassa sovussa. Muilla on joskus vaikeampaa sopeutua kuin minulla. Sekin on ymmärrettävä. Ehkä äitikin olisi oppinut leipomaan herkullista gluteenitonta tiikerikakkua, jollei hänen tiimalasissaan olisi hiekka valunut loppuun.