Olen 25-vuotias nainen ja keliakia on ollut osa elämääni 14 vuotta. Diagnoosi tehtiin vuonna 2001. Tykkään hyvästä ruuasta, ulkona syömisestä, leipomisesta ja kokkaamisesta. Asun yksin ja arvostan todella sitä, että oma keittiöni on täysin gluteeniton eli stressitön paikka. Ainakin yhdessä paikassa tiedän tarkasti mitä syön, kun olen sen itse ostanut ja valmistanut.

Sopeuduin keliakiaan diagnoosin jälkeen nopeasti, mutta ruokavalion noudattaminen saa itsessäni aikaan vahvoja tunteita. Ärsyynnyn, kun joudun tekemään keliakiastani numeron. Stressaan, kun joudun varmistelemaan ruokien gluteenittomuutta. Ärsyynnyn, kun ruokavaliotani ei ole huomioitu tarjoiluissa. Kiukustun, kun tietämätön tarjoilija kysyy ravintolassa, kuinka paha keliakia minulla on ja että haittaako, jos ranskalaiset on paistettu samassa rasvassa muiden tuotteiden kanssa.

Ilostun, kun ravintolan tarjoilija kertoo oma-aloitteisesti lisätietoja gluteenittomista vaihtoehdoista ja ruuan valmistuksesta. Harmistun, kun joudun pyytämään huoltoasemalla leivät erikseen, mutta ilahdun jos asiakaspalvelija tarjoaa minulle puhdasta voita pyytämättäni.

Olen iloinen löytäessäni kaupasta tuotteen, jota ei ole ennen valmistettu gluteenittomana. Olen kateellinen tavallisten tuotteiden tarjoushinnoista ja ärsyynnyn siitä, kuinka paljon maksaa gluteeniton leipä, pussi jauhoja ja paketti makaronia. Olen otettu, jos joku on viitsinyt leipoa minullekin sopivaa kakkua, mutta stressaan siitä, ovatko käytetyt raaka-aineet ja työvälineet olleet täysin gluteenittomia.

Olen onnellinen, jos hotelliaamiaisella on leivän lisäksi tarjolla myös gluteenitonta mysliä. Olen iloinen siitä, että keliakian myötä minun on ollut pakko opetella laittamaan ruokaa. Pelkään, että joku paahtaa leivänpaahtimellani vahingossa tavallista leipää. Olen tyytyväinen, kun itse tekemäni gluteeniton pizza uppoaa vieraiden suihin, eikä kukaan edes huomaa syövänsä mitään normaalista poikkeavaa.

Olen surullinen, kun huomaan mummoni pettyvän kahvipöydässä, kun en voikaan syödä hänen herkkujaan. Nolostun joutuessani selittelemään, että en voi koskea ihanaan gluteenittomaan leivokseen, koska se on laitettu tarjolle tavallisten tuotteiden kanssa samalle lautaselle. Pelkään, että minua pidetään nirsona.

Toivon, että voisin edes yhtenä päivänä olla murehtimatta sitä, mitä suuhuni laitan. Loukkaannun, kun tuijotan kateellisena työkaverin syömää laskiaispullaa ja hän toteaa, että ”sehän on vain pulla”. Olen helpottunut, kun tapaan toisen keliaakikon ja saan jakaa tällaiset asiat hänen kanssaan. Olen onnellinen, kun joku ymmärtää sairauttani ja sen aiheuttamia tunteita.