Olen 23-vuotias ja keliakia todettiin minulla, kun olin yläasteella kahdeksannella luokalla. Diagnoosi oli yllätys, koska minulla ei ollut ollut juurikaan oireita. Menin kuitenkin tutkimuksiin, koska perheenjäsenelläni oli keliakia.

Keliakiaan sopeutuminen tuntui vaikealta enkä saanut siihen tukea, koska lääkärin mukaan siihen ei ollut tarvetta. Olihan perheessäni toinenkin keliaakikko, joka jo tunsi sairauden ja sen ruokavalion. Ei otettu huomioon, että on ihan eri asia sairastua teini-ikäisenä kuin jo aikuisena ja että diagnoosi tuli minulle yllätyksenä eikä helpotuksena pitkään jatkuneiden vaivojen jälkeen.

Aluksi tuntui, etten voi syödä kodin ulkopuolella mitään. Myös koulussa oli ongelmia gluteenittoman ruoan saannissa, joka kuitenkin helpottui äitini otettua yhteyttä keittäjiin. Kahviloissa käydessäni tuntui, ettei minua otettu tosissani, kun kysyin gluteenittomia tuotteita. Minuun saatettiin suhtautua välinpitämättömästi ja antaa ymmärtää, ettei henkilökuntaa kiinnosta nähdä ylimääräistä vaivaa vuokseni. Joskus sanottiin vain, ettei heillä ole mitään gluteenitonta ilman, että olisi selvitetty asiaa.

Kun kävin ulkona syömässä perheeni kanssa ja vanhempani tiedusteli gluteenittomuudesta, hän sai asiallista kohtelua ja gluteenitonta syötävää löytyi hyvin. Tällaiset tilanteet vaikeuttivat sopeutumista entisestään, koska tuntui, ettei nuorta keliaakikkoa palvella samoin kuin aikuista. Tuntui ikävältä, että oma terveys on toisten viitseliäisyyden varassa.

Keliakiassa pahalta tuntui myös sen lopullisuus. Se ei lopu ikinä eikä tarkasta ruokavaliosta saa ikinä taukoa. Ongelmat keliakian ja ruoan kansan ylipäänsä johtivat kohdallani laajempiin syömisongelmiin. Onneksi lopulta sain niihin apua. Jälkeenpäin ajatellen olisin muun avun lisäksi tarvinnut vertaistukea juuri nuorilta keliaakikoilta, jotka ovat kokeneet samaa.

Aloin lukioikäisenä pärjätä keliakian kanssa paremmin. Osittain varmaan siksi, että olin jo vanhempi ja minulla oli enemmän auktoriteettia pyytää gluteenitonta vaihtoehtoa. Myös gluteenittomien tuotteiden saatavuus parantui. Kuitenkin vielä lukiossakin äitini piti olla yhteydessä koulun keittäjiin, jotta gluteeniton ruokailu sujuisi helpommin. Koulujen keittäjien asenne onkin jäänyt harmittamaan.

Nykyisin opiskelijana selviän keliakian kanssa yleensä hyvin. Yliopistolla on usein hyvin tarjolla gluteenitonta. Opiskelijatapahtumissa gluteenittomuus on kokemukseni mukaan onnistunut vaihtelevasti, joten varaan yleensä mukaan omia eväitä.

Välillä kysytään, miten opiskelijan budjetti taipuu kalliisiin gluteenittomiin tuotteisiin. Gluteenittomien tuotteiden hinta toki tuntuu kukkarossa, joten ostan useimmiten pakasteita niiden edullisemman hinnan vuoksi. Vanhemmat ostavat myös silloin tällöin tuoretuotteita minulle. Keliakian rahallinen kalleus on silti mielestäni pientä verrattuna sen henkiseen hintaan. Se, että nykyään pärjään keliakian kanssa myös henkisesti, on arvokkaampaa kuin raha joka ruokavalioon menee.