Elämä on täynnä juhlapyhiä, joita sitten juhlitaan yleensä jollain tietyllä leivonnaisella. Helmikuussa tällaisia päiviä on Runebergin päivä ja laskiainen. Sitten tulee vappu, jolloin koko Suomi syö munkkeja. Jouluisin syödään joulutorttuja. Näitä juhlapyhiä ja niihin liittyviä tarjoiluja riittää.

Muistan kuinka itse viime vappuna meinasin menettää järkeni, kun joka tuutista tuli kuvia munkeista. Minä, joka en usein edes tällaisia herkkuja syö. Tuolloin munkista alkoi tulemaan ihan pakkomielle. Facebook, instagram ja koko sosiaalinen media täyttyi munkeista ja minä täytyin munkkikateudesta. Katselin vierestä, kun miehelle tarjottiin munkkeja anopilla, hänelle tarjottiin munkkeja äitini luona, hänelle tarjottiin munkkeja kun käytiin vielä kylässä. Minä vaan katselin. Kun olin aikani katsonut näitä munkkeja, joka puolella, niin mulle tuli pakkomielle, että mä haluan vaan yhden munkin. Mulle olisi riittäänyt siis yksi munkki, siis vaikka kuinka pieni vaan. Ajettiin sitten mökiltä Sammatista varmaan sellaisen 100 kilometrin säteellä olevat kaikki 10 pikkukauppaa, mutta mistään ei löytynyt gluteenittomia munkkeja. Mä ajattelin, että mä kuolen siihen munkkikateuteen. Melkein menetin yöuneni sen kateuteni kanssa. 

Lopulta kun vappu oli ohi ja mä pääsin isompaan kauppaan Helsingissä löysin munkkipussin pakastinaltaasta ja mun munkkikateus oli sillä kuitattu. Huh, huh, kun se oli raskasta. 

Olen monta kertaa miettinyt, että miksi tämä asia tuntuu niin järkyttävän suurelta juuri silloin, kun joutuu sivusta seuraamaan tällaisia tilanteita. Sitä tuntee ikään kuin itsensä ulkopuoliseksi, kun muut herkuttelevat isolla porukalla ja sinä kaivat sitä omaa pientä eväsrasiaasi, jossa on se näkkileivän palanen. Nielet kiukkua ja koitat vakuuttaa itsellesi, että ihan sama, että jäitkö ilman. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole ihan sama. 

Minä sanon usein oman torttu- tai munkkikateuteni muille. Tämän kateuden tietää varmasti vain sellaiset ihmiset, jotka ovat tätä joutuneet kokemaan. He tietävät, mistä nyt puhun. Lopulta kun päivä on ohi, niin elämä taas jatkuu. Sinä päivänä se kuitenkin tuntuu pieneltä kuolemalta. 

Toisaalta ehkä mä olen onnellinen, että ne tortut ei sittenkään olleet tänäkään Runebergin päivänä sitten lopulta mun vyötärölläni. Se on se millä mä lopulta lohdutan itseäni. 

Hyviä kateuspäivä kaikille meille gluteeniyliherkille ja keliaakikoille. Meillähän on lupa näihin tunteisiin. Lupa kaikenlaisiin tunteisiin. Loppupeleissä en mä olisikaan halunnut niitä syödä. 

Maiju