Olet täällä

Viljapellon havinaa

Blogi gluteenittomasta elämästä
0

”Anna minulle näyte niin minä parannan keliakiasi tulevaisuudessa”. Näin eräs tutkija sanoi minulle ravintolapöydässä pitkän keskustelun jälkeen. Hän oli tietoinen keliakiastani ja kertoi minulle tutkimuksesta, jonka suunnittelussa hän oli mukana. Yksityiskohtiin menemättä, suunnitelmissa oli tutkia erään keinon mahdollisuuksia parantaa keliakia. Tilanne herätti niin ristiriitaisia tunteita, että tokaisin jotakin yleistä ja juttu jatkuikin jo muuhun aihepiiriin.

Ajatuksen tasolla ideahan kuulostaa hyvältä. Tietysti haluaisin edistää tiedettä ja auttaa kehittämään keinon, joka parantaisi keliaakikoiden elämänlaatua. Lääketieteelliset tutkimukset ovat arvokkaita, ja oman panoksen antaminen näitä varten tuntuu ainakin itsestäni tärkeältä. Jos minun näytteeni auttaa tieteen edistämisessä, toki minä sellaisen haluaisin periaatteessa antaa.

”Periaatteessa”? Niin kuin jo totesin, ajatuksen tasolla ajatushan on hyvä. Mutta nämä asiat ovat harvoin näin yksinkertaisia. Ensimmäinen kysymys ainakin itselläni herää lähes saman tien: missä näytteen voi antaa? Marssinko lääkärin vastaanotolle ja sanonko ”ota minulta ohutsuolesta näyte, minä haluan lahjoittaa sen tutkimukselle”? Melkein tekisi jo heti luopua ajatuksesta.

No, asian selvittely kävikin ihan näppärästi. Oletteko huomanneet, että Keliakialiiton sivuilla kerrotaan selkeästi keliakiatutkimuksesta Suomessa ja käynnissä olevista projekteista? Kannattaa käydä katsomaan, jos ei vielä ole tutustunut tähän (https://www.keliakialiitto.fi/keliakia/keliakiatutkimus/). Sivun alaosassa on osio ”käynnissä olevia tutkimuksia”, jossa tällä hetkellä näyttäisi olevan yksi ilmoitus lääketutkimukseen haettavista keliaakikoista.

Tämän lisäksi voi harkita näytteensä luovuttamista oman sairaanhoitopiirin Biopankkiin. Suomen Biopankkien nettisivuilla (https://www.biopankki.fi/) voi tutustua enemmän näytteen luovuttamiseen ja luovuttajan oikeuksiin. Suosittelen tutustumaan näihin huolella ensin, jos harkitsee näytteen luovuttamista.

Eli eipä se ollutkaan niin vaikea selvittää, missä oman näytteen voi antaa. Kysymykset eivät kuitenkaan tähän lopu: seuraavaksi pitää miettiä omaa sitoutumistaan. Tästä aiheesta jatkan seuraavassa blogipostauksessani. Seuraavaan kertaan!


0
Hei tyypit! Ja mukavaa marraskuuta kaikille. Käsittämättömän lämmintä on ollut. En muista milloin olisin ollut marraskuussa SUOMESSA ulkona kahvilassa juomassa kahvia. No nyt olen ollut. Kahviloista tuli mieleen nämä kahviloiden kahvin kanssa tarjoamat makeiset. Yleensä Fazerin sinistä. En ota, koska #saattaasisältää. Olisiko kivempi juttu joku marmeladi tai maidoton gluteeniton suklaapala yms.? No olisi. Esimerkiksi Johan Bülowin Lakrids tuotemerkillä on valmiita yksittäispakattuja suupalamakeisia. Ihan näin vinkiksi heitän kahviloiden vetäjille :) Tai älkää antako mitään! Itselle ainakin riittää pelkkä kahvi. Kiitos ja halaus.
 
Muuten olen TAAS opiskellut. Huh ja hei. Tavoitteena päivätyön lisäksi saada kasaan 25 opintopistettä jouluun mennessä. Että ei ole suuremmin ollut vapaa-ajan ongelmia :D  Mutta asia jota olen ehtinyt tehdä on juurileivonta! Itse siis olen hapattanut leipäjuurta ja (yrittänyt) leiponut sen avulla. Onko kivaa? No on! Ja erittäin midfullness. Hapanjuurta ei voi kiirehtiä eikä sen kanssa voi hosua, vaan mitä rauhallisemmin etenee sen parempaa tulee. Ja ihan jatkuvaa oppimista hapanjuuren kasvatus on! Tämän jutun kuvissa on oma hapanjuureni eri kasvatusvaiheissa ja kuvaa myös valmiista tuotoksista.
 
Mitä hapanjuuri on? Hapanjuurileivonta on ensinnäkin vanhin tapa valmistaa leipää ja ensimmäiset todisteet siitä, että ihmiskunta on valmistanut leipää löytyvät muinaisesta Egyptistä. Hapanjuuri on lähtenyt siitä, kun joku on unohtanut puurokattilansa pariksi päiväksi huoneenlämpöön ja sitten paistanut tätä massaa uunissa, jossa se on kohonnut leiväksi. Hapanjuuri syntyy, kun jätämme huoneenlämpöön vettä ja jauhoja, johon sitten laskeutuu ilmasta hiivoja ja bakteereja ja nämä alkavat kemiallisen prosessin. Ihmiset eivät itse asiassa tienneet hapanjuuren kemiasta sekä biologiasta kun vasta 1800-luvulla Louis Pasteurin myötä, joka tunnisti, että juuri nämä pienet eliöt aiheuttavat happanemisen leivässä ja käymisen viinin teossa. No miksi hapanjuurileivonta katosi. Voimme syyttää teollista vallankumousta. Tarvittiin leipää ruokkimaan kansaa ja sitä leipää tarvittiin nopeasti. Keksittiin teollinen hiiva sekä hapanjuurta jäljittelevät kemialliset yhdistelmät, jotka tekevät takuuvarmaa työtä nostattaessaan leipää äkkiä ja vauhdilla. Mutta! Hyvä leipä vaatii aikaa eikö niin. Ja nostetaanpa käsi, kuka kaipaa hapanleipää.
 
Niinpä! Ja hapanjuurileivonta oikeasti on hauskaa. Aina ei onnistu. Niin kuin ei elämässä yleensä. Gluteenittomia hapanjuuriohjeita löytyy kirjoista, lehdistä ja netistä. Omaan hapanjuureeni olen käyttänyt teff-jauhoa, tattaria ja durraa sekä riisijauhoa. Leivontavaiheessa olenkin sitten käyttänyt vähän kaikkea, mitä kaapista löytyy. Gluteeniton hapanjuurileivonta on erilaista kuin gluteenillinen hapanjuurileivonta. Ja gluteeniton hapanjuurileivonta on erilaista kuin gluteeniton tavallinen leivonta.
Seuraavaan postaukseen yritän löytää tieteellistä kirjoittelua gluteenittomasta hapanjuuresta.
Se on heippa siihen asti!
 
Ja lähteenä on toiminut professori Pallanin luento
The Rise and Fall of Sourdough: 6,000 Years of Bread
 
Ja kuvat ovat omiania. Älä lainaa ilman viittausta blogiini. Kiitsa eli thänks.

0

Olin eräänä perjantai-iltapäivänä käymässä sulhaseni toimistolla, jossa kaikki työskentelivät keskittyneesti syvässä hiljaisuudessa. Yhtäkkiä alkoi soimaan ääni, joka muistutti minua kouluaikojen kellosta, joka aina soi välitunnin päättymisen merkiksi. Kaikki naurahtivat, alkoivat rupatella iloisesti ja siirtyivät keittiöön. Hetken ihmettelin, mitä oikein oli tekeillä, mutta sulhaseni selitti tilanteen pian: kakkutarjoilu.

Tiedätte varmaan, mitä minun päässäni liikkui tuolloin. Ai kakkua, sehän on mukavaa, nauttikaa te vain, minä jätän tämän kerran väliin. Sulhaseni työkaverit hieman ihmettelivät, miksi kakku ei kelvannut minulle. Heille täytyi selittää se, jonka jo kerran aiemmin samaisella viikolla eräässä toisessa tilanteessa olin joutunut selittämään: minulla on keliakia, joten en voi valitettavasti syödä tuota. Sulhaseni työkaverit vaihtoivat hymyt harmittelevaan ilmeeseen, sanoivat ”ai harmi, sinulta menee tämä valitettavasti sivu suun, voi kun olisimme tienneet, olisimme voineet hankkia jotakin muuta”. Heti pian he kuitenkin jatkoivat jutustelua ja ottivat vuorollaan kakkua.

Tämä ensireaktio keliakiaani meni mielestäni oikein hyvin. Asia huomioitiin mutta siitä ei tehty sen isompaa numeroa. Onneksi ihmiset useimmiten reagoivat näin, kun kerron heille sairastavani keliakiaa. Yleensä kerron ihmisille keliakiastani juuri tällaisissa tilanteissa, oikeastaan melkein kuin ”pakosta”. Täytyyhän minun jotenkin selittää se, miksi en syö tarjottavaa ruokaa. Joskus saatan ohimennen mainita asian, kun kerron esimerkiksi tarinaa, johon liittyy gluteeniton ruokavalio. Reaktiot ovat tällöin lievempiä ”ai niinkö?” -tokaisujen tasoisia. Oikeastaan pidän enemmän tästä tavasta kertoa kuin tilanteessa, jossa minun täytyy selitellä syömättömyyttäni. Harmi vaan, että useimmiten se sitten kuitenkin jää näihin tilanteisiin.

Viime viikolla Petra Toivonen kirjoitti mainion blogitekstin ärsyttävistä kommenteista, joita keliaakikot joutuvat kohtaamaan (linkki tekstiin löytyy Keliakialiiton Facebook-sivulta). Monet listatuista kommenteista olen itsekin kuullut, kun olen kertonut keliakiastani ensimmäisen kerran. Vähättelyä kohtasin kymmenisen vuotta sitten melko paljon, nykyään onneksi paljon vähemmän (johtunee varmaan keliakian lisääntyneestä tietoisuudesta). Vielä tosin kohtaa niitäkin, joilla ei ole aavistustakaan, mikä keliakia oikeastaan on. Ollessani Saksassa sulhaseni sukulaisten luona selitimme heille, että en voi syödä gluteenipitoisia tuotteita. Juhlien emäntä ei tätä oikein ymmärtänyt, vaan aloitti kyselemisen: ”Voitko syödä pitsaa?” ”Voitko syödä schnitzeliä?” ”Voitko syödä lihapullia?” ”Voitko syödä suolatikkuja”? Kun olin aikani selittänyt, miksi en voinut näitä ruokia syödä, emäntä hermostui ja tiuskaisi sulhaselleni saksaksi ”mitä tuo nyt sitten oikein voi syödä!?”

On varmaan mahdotonta ennustaa muiden ihmisten reaktioita omaan keliakiaan. Oletko itse joskus joutunut epämukavaan tilanteeseen tai saanut kuulla ikäviä kommentteja, kun olet ensimmäisen kerran kertonut keliakiastasi? Vai koetko, että tässäkin asiassa on tapahtunut muutosta, onko keliakiasta kertominen nykyään helpompaa kuin ennen?


Sivut