Olin lasten kanssa mukavan kesäpäivän vietossa leikkipuistokäynteineen. Kävimme myös kirjastossa hakemassa taas kassillisen uutuuskirjoja varauksesta. Olin itsekin lapsena melkoinen lukutoukka, mistä kertoi sekin, että yleisin lahjani jouluna ja syntymäpäivänäni oli uusi kiiltäväkantinen opus. Nämä olivat aina mieluisia lahjoja. En muista montakaan rakasta lelua, mutta kirjat olivat minulle tärkeitä ja menivät jopa usein kavereiden kanssa leikkimisen edelle.

Keskimmäinen oli samana päivänä saanut omien sanojensa mukaan "kilon rautaa" suuhunsa. Hänellä alkoi siis oikomishoito. Purennan parantamisen hintana oli ällönmakuista liimaa, mikä kuulemma maistui koko ajan suussa. Siitä oli leikki kaukana! Tätä makua piti siis huuhdella pois kirjaston lähellä olevan kahvilan mehutarjonnalla. Pienessä kahvilassa on nykyään lounastarjontaakin, joten mielenkiinnolla kyselin lounastarjonnan gluteenittomista sillä aikaa, kun lapset kinastelivat mitä makua mehua haluavat juoda. Salaa tietenkin haaveilin kahdenkeskisestä lounashetkestä mieheni kanssa, kun lapset olisivat joskus mummulassa.

"En minä siihen leikkiin oo ollenkaan alkanut." Tuota vastausta minä pysähdyin makustelemaan samalla, kun keskityin etsimään Kuopukselle kiellettyjä ainesosia mehupurkin kyljestä. Sitten se meni tajuntaan ja katsahdin Esikoisen kasvoihin, joista heijastui takasin sellainen ilme, jonka minä näen peilissäni, kun esimerkiksi muistelen ei niin hauskaa teini-ikääni. Katseessa on jotain masentavaa häpeän ja surun sekoitusta. Sain tuon katseen myös toukokuussa, kun selvisi, että koululuokan yhteinen pitseriassa/grillillä käynti menisi omin eväin. Tein kyllä viimeisen päälle makoisan omatekoisen hampurilaisen, mutta eihän ne omat eväät ikinä ole ihan sama asia...

Oli juuri lounasaika ja töissäkäyviä jonossa kiireineen selkäni takana, joten harmitteluni gluteenittomuuden puuttumisesta jäi melko vaisuksi. Maksoin pillimehut ja johdatin katraani äkkiä ulos auringonpaisteeseen. Istuimme ulkosalla ja katselin Kuopuksen perinteisen mehutahran kuivumista paidan helmasta. Kirjoitin samalla jo mielessäni tätä tekstiä. Gluteenittomuus... Leikkiäkö?

Leikki on "mielihyvänsävyistä toimintaa ilman tietoista hyötytarkoitusta", sanoo Wikipedia. Gluteenittoman elämän noudattaminen kyllä vaatiikin suurta tietoisuutta siitä, että mitkä ovat ruokavalion hyödyt. Oireettomana keliaakikkona eläminen. Oireettomana allergisena eläminen. Mikä tahansa hyöty sinulle on gluteenittomasta ruokavaliosta, niin se kyllä vaatii vahvat tietoiset päätökset. Ei siis leikkiä!

"Leikki edellyttää leikkijöiden omaehtoista ja aktiivista sitoutumista siihen." Kyllä. Gluteenittomuuteen pitää sitoutua loppuelämäkseen, jos saat lääkäriltä keliakia-diagnoosin.

"Leikkiä ylläpitää leikkijän oma sisäinen motivaatio ja toiminnan synnyttämä mielihyvä." Motivaatio voi gluteenittomuudessa olla tahto ylläpitää omaa terveyttäsi, suolinukan hyvää kuntoa. Mielihyvää.. hmm.. Joskus sitä mielihyvää terveestä suolistosta on hankala löytää, kun edessäsi on pakasteesta huoneenlämmössä sulatettu kuivettunut pikkupulla, kun toisilla on pala täytekakkua. Pitäisi saada tuo mielihyvä gluteenittomuuden noudattamisesta ihan joka paikassa.

Lapset usein harjoittelevat sosiaalisia tilanteita ja käsittelevät tunteitaan leikkimisen avulla. Meilläkin vauvanuket ovat saaneet gluteenitonta leikkiruokaa, barbeillakin on erityisruokavalioita ja jopa dinosaurukset ovat syöneet "viljatonta kasvissyöjän lihaa". Vahinkotapauksia ja -altistuksia on harjoiteltu leikkimaailmassa. Barbit oksentelivat vähintään kuukauden. Vauvanuket saivat lohduksi kaikkea sopivaa herkkua. Dinot joutuivat silti taistelemaan oikeasta lihasta tai pensaasta, mutta ne olivatkin taistelemisesta hyvin onnellisia. :)

Koulut alkoivat viime viikolla. Toisena päivänä Esikoinen myönsi syöneensä koulussa vain palan keitettyä pottua. Selvisi, että kahtena päivänä ruoka oli ollut väärää, mutta lapsen oma kokemus kouluruuista ja yksityiskohtien hyvä tarkkaileminen, oli antanut hänelle sopivat eväät elämäänsä varten. Leikeistä ja kokemuksesta oli opittu, että epäilyttävä on jätettävä syömättä. Onneksi vahinkoa ei siis päässyt tapahtumaan. Motivaatio oli vahva, koska terveydellään ei halua leikkiä!

Otetaan leikki leikkinä ja gluteenittomuus gluteenittomana. Sopivasti tämän vuotinen valtakunnallinen keliakiaviikko (4.–10.9.) vietetään teemalla Kaikki syömään! – gluteenitonta turvallisesti. Tarkoituksena on erityisesti viedä tietoa gluteenittomuudesta ravintoloihin ja kahviloihin. Ymmärrän kyllä, että pienissä kyläkahviloiden keittiötiloissa voi olla gluteenittomuutta hankala toteuttaa, mutta jopa ne kaupan valmiit keksit gluteenittomien kyselijöitä varten voi olla suuresti iloisempi asia, kuin verrata gluteenittomuutta leikkimiseksi. Paremminkin voi myös sanansa valita, jos ei ole gluteenitonta tarjota.

Lisäksi toivon, että jokainen ravintola ja kahvila, joka leikkiin ryhtyy, se leikin myös kestäköön ja pitäisi kiinni gluteenittomuudesta ihan alusta loppuun saakka. Meidän kaikkien gluteenittomien leikkikavereiden on pidettävä kiinni motivaatiostamme ja tässä teidän kaikkien apu on tärkeää. Jos voimme luottaa gluteenittomuuteen kodin ulkopuolellakin, on gluteenittomuutemme varsin "mielihyvänsävyistä toimintaa".

Sinä, jonka ei tarvitse noudattaa gluteenitonta ruokavaliota: Leikkisitkö hieman ajatuksella, että olisit gluteenitonta elämää noudattava? Leiki päivän ajan keliaakikkoa, ja kokeile miltä se sinusta tuntuu. Olisiko se kuin lasten leikkiä vai hieman hankalampaa peliä sääntöineen? Keliaakikko ei voi kokeilla leikkiä toisinpäin. Eikä tämä ole hänelle leikkiä, vaan arkitodellisuutta. Joka päivä meidänkin gluteenittomassa elämässä koetaan silti hakea ne mielihyvän hetket erikoisruokavalioistamme. Veriarvot ovat hyvät, suolisto voi hyvin, vessassa ei vietetä liikaa aikaa, kipuja ei ole ja monia muita hyviä puolia kannattaa aina välillä muistella, jotta motivaatio säilyy, jopa sen kuivan pullan edessä. :)