Olet täällä

Tämän kirjoitti tyttö, joka on tottunut sairauteensa eikä tunne sitä häviönään. Hän ei peittele, ei kiertele eikä kaartele.

 

On heinäkuu vuonna 1995. Syntyy tyttövauva rakastaville vanhemmille. Vanhemmat pääsevät kotiin, ja alkaa jokaisen uusi elämä. Tyttönen kasvaa nopeasti suuremaksi eikä halua enää juoda äidin maitoa, vaan hän rakastaa neljänviljanpuuroa! Mutta tyttö ei alakaan kasvaa. Mikä on vikana?

Tytön äiti on huolissaan, kun tytön paino on alhainen eikä hän kasva niin kuin pienen lapsen pitäisi. Neuvolatätikin kehottaa äitiä syöttämään lapselleen perunaa, mutta hän ei tiedä ettei äiti ole laiminlyönyt lastaan.

Puolentoista vuoden kuluttua saadaan vihdoinkin vastaus kysymyksiin: keliakia. Tyttönen on luultavimmin aluesairaalan nuorin todettu keliaakikko. Alkaa jälleen uusi elämä. Vanhemmat oppivat kaikkea uutta ja muuttavat jopa oman ruokavalionsa tyttärensä vuoksi. Mutta ei se niin helppoa alle kaksivuotiaalle tyttösellekään ollut. Sairaalassa, kun oltiin tähystämässä nukan kuntoa, ei pientä ihmistä edes nukutettu tai huumattu.

Kouluvuodet menevät ihan hyvin. Kotitaloustunnit eivät kuitenkaan tyttöä kiinnosta. Luokan ainoana keliaakikkona tyttö pääsee kokkaamaan "pikkukeittiöön". Toiset hääräävät ruokiensa kanssa neljän hengen ryhmissä, kun taas tyttö saa puurtaa neljän hengen työn yksin. Tyttö siis eristettiin muusta luokasta, eivätkä kanssatoverit saaneet koskaan tietää mitä oikeastaan gluteeniton ruokavalio on.

Tytöstä on kasvanut 20-vuotias nuori nainen, joka osaa pitää elinikäisestä sairaudestaan huolta. Helppoa ja halpaa se ei ole, opiskelijakukkarolle ainakaan. Tyttö on muuttanut omilleen pois kotipaikkakunnaltaan, näkemään maailmaa ja saamaan koulutuksen.

Helppoa ei ole olla keliaakikko. Tyttö tuntee joskus itsensä hankalaksi asiakkaaksi, kun hän pitää vain huolta siitä mitä suustaan alas laitaa. Toisaalta hän tulee iloiseksi silloin, kun jokin ravintola on laittanut ruokalistaan valmiiksi gluteenittomat vaihtoehdot. Tyttö ei omaksi onnekseen ole ikinä joutunut luopumaan mistään, vaikkakin joskus ruoho voi olla vihreämpää aidan toisella puolella. Milloinkaan kiusaus ei ole tullut liian suureksi, hän on tottunut osaansa.

Elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Tyttö tapaa nepalilaisen pojan, he rakastuvat ja nyt on melkein kulunut vuosi heidän seurustelunsa aloittamisesta. Mikä ihaninta, nepalilainen ruoka on (melkein aina) gluteenitonta! Tytöllä on tosin opettelemista tulisuuden kanssa, mutta se on pieni hinta siitä kun saa syödä samaa ruokaa kaikkien kanssa.

Nepalissa ei tunneta keliakiaa, mutta se ei ole supistanut poikaystävän kavereiden avarakatseisuutta ja ymmärrystä tytön sairautta kohtaan. Poikaystävä on joutunut oppimaan myös kokonaisen uuden elämän, hän huolehtii tytöstä enemmän kuin itsestään. Vaikeaa ei ole heillä vielä ollut, koska nepalilainen ruoka on hyvin gluteenitonta, jos soijakastiketta ja momoja ei lasketa.

Miltähän tytöstä tuntuu olla keliaakikkona? Kuulin hänen sanoneen, että ei se niin vaikeaa ole. Hän on elänyt koko elämänsä gluteenittomasti, joten hän ei voi ottaa kantaa miltä tuntuu menettää oma lempiruokansa. Hänestä keliakia on osa tyttöä, hän ei ottaisi sitä mistään hinnasta pois. Vaikka gluteeniton ruokavalio vaikeuttaa syöminkien laajuutta kuin myös ohentaa kukkaroa. Hän on ylpeä ollessaan erilainen, eikä häpeä sitä yhtään.

Kotitaloustunneilla häntä ei kummastuttanut syödä muiden seurassa eri ruokaa, vaikkakin oli surullinen siitä, kun joutui työskentelemään yksin. Nykypäivänä tyttö ei enää niin inhoa kokkaamista, kun nepalilaiset reseptit ovat tulleet hieman tutuiksi. Onneksi tytön ympärillä on ihmisiä jotka ymmärtävät ja haluavat pitää huolta siitä, että hän on terve. Jos toiset eivät ymmärrä, miksi hän ei voi syödä joitain ruokia, se on heidän oma häviönsä. Tieto on rikkautta ja rakkautta.

Tämän tekstin kirjoitti tyttö, joka on tottunut sairauteensa eikä tunne sitä häviönään. Hän ei peittele, ei kiertele eikä kaartele. Hän on ylpeä itsestään sellaisena kun hän on.