Sain keliakiadiagnoosin vuonna 1988. Olin painanut 59 kiloa vuonna 1975, ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Pari kiloa hävisi kolmena seuraavana vuonna. Laihtuminen on naiselle tietysti iloinen asia. Ajoittainen löysä vatsa selittyi omassa mielessä opiskelun tuomalla stressillä. Vatsavaivat paranivat aina vessakäynnin jälkeen.

Vieraalle paikkakunnalle muutto, työn aloittaminen ja avioituminen vuonna 1980 hävittivät painostani puolessa vuodessa viisi kiloa. Terveyskeskuslääkäri totesi anemian ja määräsi rautaa ja ruokahalulääkettä. Rautaa olin tottunut syömään jo kouluaikana, kun hemoglobiinini oli jatkuvasti alle 120. Kouluterveydenhoitaja oli mitannut veljenikin veriarvot siltä varalta, että meillä syödään huonoa ruokaa. Veljeni hemoglobiini oli kuitenkin yli 150. Ruokahalulääkettä en käynyt apteekista hakemassa ja painon laskukin tasoittui.

Aloin odottaa lasta. Olin 26-vuotias ja – kuten luulin – terve. Painoni ei kuitenkaan noussut toivotulla tavalla. Sain kokoon vain viisi ja puoli kiloa, ja ennenaikaiset supistuksetkin olivat riesana. Kävin äitipolilla kuukausittain ja äitiysneuvolassakin usein. Raskauden 34 viikolla paino kääntyi laskuun. Sikiöllä ei pitänyt olla hätää. Supistukset alkoivat 35 viikolla ja lapsi syntyi kuolleena, 1600-grammaisena. Olisipa silloin tutkittu keliakian mahdollisuus! Muutimme toiselle paikkakunnalle raskaitten muistojen hälventämiseksi.

Sain molemmat elävät lapseni hoitamattomana keliaakikkona, vuosina 1983 ja 1987. Näitä raskauksia seurattiin tarkemmin, ja kun sikiö lakkasi kasvamasta raskauden loppupuolella, tehtiin sektiot. Ensimmäinen lapsi syntyi 36. viikolla. Hän painoi 2650 grammaa. Toinen syntyi 38. viikolla ja painoi peräti 3500 grammaa. Mietin joskus, mitkä lasteni sairauksista voivat olla peräisin raskausajan huonosta ravinnonsaannista. Nivustyrät, takaisinvirtaus munuaisiin, piilosuulakihalkio vai diabetes?

Kun keliakia vihdoin diagnosoitiin, se tuntui niin peruuttamattomalta tuomiolta. Olin kai jo ehtinyt toivoa, että kysymyksessä oli väärä hälytys. Kun niitä vatsavaivoja ei ollut ihan jatkuvasti. Painoindeksini 17 näkyi kyllä päällepäin. Ei 47 kiloa ole 171-senttisen, kahden lapsen äidin normaalipaino. Posket olivat kuopalla ja kylkiluutkin saattoi laskea.

En tuntenut 1980-luvulla ketään, jolla olisi gluteeniton ruokavalio. Eikö tuo lapsen diabetes olisi ollut kylliksi meidän perheeseen? Siis vehnä, ruis, ohra ja kaura kuuluvat kiellettyjen listalle. Mitä jää jäljelle?

Itkua tihrustaen keitin lohtukahvit. Kahvia sentään voin juoda. Mitä sitten kahvin kanssa? Popcornia, sehän on maissia. Paahdoin popcornia ja napsin niitä kahvin kanssa. Tässäkö on ruokavalioni tästä lähtien? Itsesäälissä rypien lähdin hakemaan lapsia hoidosta.

Toivoin saavani vähän sääliä kertoessani keliakiasta hoitotädille. En kuitenkaan ehtinyt aukaista edes suutani, kun vastaani ryöppysi:
”Miten sinä tuot tämän lapsen hoitoon, kun hänellä on märkärupi kädessä! Sehän on niin tarttuvaa. Olen saanut pyyhkiä joka ovenkahvan ja lelun, mihin hän on koskenut!”
”Minulla on keliakia.”
”Olen varannut teille neuvola-ajan. Ritva odottaa teitä siellä, kun menette heti sinne.” ”Minulla on keliakia.”

Suoriuduimme jotenkin ulos ovesta. Puolitoistavuotias istui rattaissa ja viisivuotias käveli. En todellakaan ollut huomannut pojan kädessä olevia vesikelloja, kun hän oli pitänyt kättään nyrkissä.

Neuvola oli onneksi matkan varrella. Tuttu neuvolatäti otti meidät vastaan ja hän sentään kuunteli jo minunkin murheeni. Pojan käsi hoidettiin ja minä sain ensitieto-oppaan keliakiasta ja ennen kaikkea myötätuntoa. Kai tästä jotenkin selvitään!

Tuon päivän jälkeen ei keliakia ole aiheuttanut itsesääliä. Onhan se niin paljon helpompi tauti kuin vaikkapa diabetes. Tai reuma, johon sairastuin neljän vuoden kuluttua. Onhan se ihanaa, kun ei ole vatsakipuja. Sain puolessa vuodessa painoakin lisää peräti 12 kiloa.