Olen kahden keliaakikon äiti. Kun aikoinaan 5-vuotiaamme sai diagnoosin, niin ensimmäinen reaktioni oli järkytys, suru ja itku. Mitä pahaa lapseni on tehnyt, kun hän saa tällaisen elinkautisen tuomion! Nyt tuo lapseni on 21-vuotias nuori neito, joka edelleen tarvitsee usein rahallista apua ruokamenoihinsa aloitettuaan oman itsenäisen elämänsä.

Ruoka on kallista, ja kun hän ei itse ole mikään jauhopeukalo, niin minä äitinä saan leipoa leipää paljon. Tykkään kyllä leipomisesta, mutta joskus tuntuu, että taikina jo pursuaa korvista. Voisihan sen ajan käyttää johonkin muuhun työpäivän jälkeen. Lapsi niin rakastaa äidin tekemiä sämpylöitä ja leipiä, ja siitä tulee hänelle ja minullekin hyvä mieli.

Häntä on ehkä pidetty erityisasemassa ja annettu paljon periksi, sillä keliakian kontrollikäynnin verikokeet vuosittain ovat olleet hänelle painajaismaisia.  Siitä syystä häntä on ikään kuin säälitty. Tämä on ollut vahva tunneasia koko perheelle. Perheen isä on ottanut asian tosi raskaasti.

Sairastuneelle toivoo jämäkkyyttä pitäytyä ruokavaliossaan opiskelijaelämän niukkuudesta huolimatta. Toivon paljon ilon hetkiä ja onnellisia tapahtumia hänen elämänsä varrelle, myös terveyttä, luotettavia ystäviä ja entistä enemmän gluteenitonta maailmaa ympärilleen.

Perheessämme keliakia on nykyisinkin luonteva seuralainen, koska 14-vuotias pikkuveli on keliaakikko, samoin ukki ja minä itse. Mummilassa on kiva vierailla, kun siellä on aina meille sopivaa tarjottavaa ruuasta lähtien. Joskus olen sanonut ääneen, kuinka helppoa muilla onkaan, kun ei tarvitse lukea tuoteselosteita ja voi pistää suuhunsa ihan kaikkea. Yhteenvetona voisi sanoa, että keliakia on kuitenkin ihan siedettävä seuralainen.