Olet täällä

Anonymous (ei varmistettu)
49

Kolme vuotta sitten sain diagnoosin elinikäisestä sairaudesta. Tuolloin elämäni muuttui lopullisesti parempaan. En ole enää kehoni ja sen sairauksien armoilla tai heiteltävissä. Minulla on sairaus, jonka suhteen olen niin onnekas, että pystyn hoitamaan sitä jokaisella aterialla.

Ensimmäistä kertaa epäilin keliakiaa 2010. Minua ei kuunneltu lainkaan. Useimmiten intettiin siitä, ettei suvussani ole keliakiaa. Hymähdin yhtä usein lääkäreille: ”Niin, ei ole kun ei ole tutkittu”. Tilanne ei edennyt mihinkään.

Vasta yksityisellä lääkäriasemalla otettiin verikokeet, joiden mukaan keliakian vasta-ainearvot olivat hieman nousseet. Jo tämän perusteella minut olisi pitänyt lähettää gastroskopiaan. Lääkärin mielestä olisi syytä kokeilla ”hieman kasvispitoisempaa ruokavaliota ensin. Ja katsotaan sitten uudestaan.”

En kuitenkaan jäänyt itkemään lääkärin sanojen, diagnostiikan puutteen tai muunkaan perään, vaan suuntasin kaupassa gluteenittomien tuotteiden maailmaan. Jo muutamassa viikossa oireeni alkoivat helpottaa, enkä ollut enää vessan vanki.

Vasta kun sairastuin refluksiin 2011, lääkärit alkoivat ottaa uskoa mitä kerroin. Toki sitä ennen vaadittiin se polku, että pääni terveys kyseenalaistettiin, ja kun sitä tarpeeksi monta kertaa kuulee, alkaa itsekin miettiä onko ongelma päässä vai vatsassa.

Totesin kuitenkin pääni migreenejä lukuun ottamatta terveeksi tapaukseksi ja jatkoin sinnikkäästi lääkäreillä ravaamista. Sen mitä nyt oksentamiselta, jatkuvalta kuumeelta, pahoinvoinnilta, ahdistuksilta, peloilta ja silkasta himosta luovuttaa pystyin tai jaksoin. Vaikein jakso refluksin kanssa oli tammikuusta elokuuhun.

Refluksi teki elämästäni helvetin. Sain traumat rasvaisesta ruuasta, ja syöminen on yhä minulle vaikeaa, toisinaan mahdotonta. Syömisvaikeudet tulivat, kaksikymmentäviisi kiloa meni. En tiedä kuinka monetta kertaa olin itkemässä paikalliseen terveyskeskukseen, kun viimein sain ajan lääkärille. Hoitajan sanat taisivat mennä jotenkin näin: ”Siuthan pitää saada välittömästi lääkäriin!”

Välittömästi oli viiden viikon päästä. Oireet olivat alkaneet jo tasaantua. Mikäpä siellä vastassa närästäisi kun pelkillä nesteillä meni elo eteenpäin. Minut otti vastaan ikäiseni lääkäri, joka aidosti kuunteli mitä kerroin. Kerroin 2010 otetuista verikokeista, siitä että niissä oli viitteitä alkavasta keliakiasta. Lääkäri kirjasi kaiken ylös eikä jäkättänyt sukuni tutkimattomista suolistoista.

Olin syönyt tätä ennen refluksiin yhtä lääkevalmistetta, mistä oli hyötyä muutaman viikon ajan. Niin kauan kun röyhtäilin jatkuvasti, pystyin syömään. Kun röyhtäilyt loppuivat, helvetti jatkui. Sain toisen lääkevalmisteen. En jaksanut inttää vastaan. Siinä vaiheessa olin valmis samaan kuin pahimpien migreenien kanssa: ”Tunkekaa mitä tahansa, minne tahansa kunhan tämä vain loppuu”.

Lääkäri sanoi, että kannattaisi ottaa gluteeni asteittain ruokavalioon. Jos oireet pahentuisivat, minulle tehtäisiin tähystys, jossa keliakia saataisiin tutkittua. Kokeita varten pitäisi elimistö altistaa gluteenille. Tällä kertaa tottelin. Söin lääkkeitä joitakin kuukausia, ja yhdessä ruokavaliohoidon kanssa oloni alkoi parantua.

Taudin rankkuus oli vienyt voimani. Kehoni ei ollut saanut kunnolla ravintoa yli puoleen vuoteen. Ainoastaan satunnaisesti pystyin syömään paremmin kuin kylmän puuron verran. Onneksi olin aloittamassa syksyllä opinnot. Sen avulla sinnittelin ja pidin kiinni siitä, että jokainen suupala on eteenpäin.

Keväällä 2012 aloin taas oireilla. En tällä kertaa epäillyt vaan soitin terveyskeskukseen. Sain samalle viikolle ajan lääkäriin, lähetteen verikokeisiin. Aika gastroskopiaan oli muutaman viikon kuluttua. Kun ”kohtalon” päivä koitti, yritin tsempata itseäni parhaimman mukaan nielemään putken. Voittaja-ajatus oli kuitenkin tämä: ”On sitä tullut pahempaakin nieltyä.” Operaatio sujui äärimmäisen epämukavuuden saattelemana erinomaisesti.

Kärsin elämäni pahimmat ilmavaivat, varasin soittoajan lääkärille ja unohdin täysin lääkärin neuvon syödä gluteenia normaalisti tuloksien varmistumiseen asti. Kokemukseni olostani ilman gluteenia sai minut sinetöimään avioeron koko lillusta samana päivänä. En katunut tippaakaan, sanoivat tulokset mitä tahansa. Mitätön ruokavaliokorvaus ei saisi minua syömään gluteenia yhtään pidempään.

Kuukauden kuluttua sain puhelinsoiton; ”Sinulla on keliakia.” Siinä ovat kielemme kauneimmat sanat. Jos en olisi ollut töissä puhelinsoiton aikana, olisin lyyhistynyt lattialle itkemään onnesta ja helpotuksesta.

Pääsin nopeasti ravintoterapiaan. Olin lukenut keliakiasta ja tiesin missä mennään. Keliakia ei ollut allergia vaan elinikäinen sairaus, jonka ainoa hoito on elinikäinen ruokavalio. Tietoa tuli silti lasteittain lisää. Jauhoista, ruuanvalmistuksesta, hygieniasta, raja-arvoista, gluteenittomien tuotteiden valmistajista, saatavuudesta. Aivoihini pyrki liikaa tietoa kerralla, ja osa putosi matkasta pois ennen kuin pääsin ulos vastaanotolta.

Mutta kyllä sinne jotain oli jäänyt. Kävin kaupassa ajan kanssa tuijottamassa jokaisen hyllyn lävitse ja luin kymmenien tuotteiden tuoteselostuksia, ja valitsin niitä itselleni sopivimmat. Oloni alkoi parantua muutamissa viikoissa. Vaatekoko pieneni yhdellä, vaikka ravintoterapeutti oli ”varoitellut” että suoliston parantuessa painoa yleensä tulee lisää.

Vuoden kuluttua menin ensimmäisiin kontrolleihin. Verikokeet otettiin ensin. Keliakian vasta-ainearvot olivat suorastaan romahtaneet vuoden sisällä. Olin ylpeä itsestäni! Osasin sittenkin hoitaa sairauttani.

Gastroskopia oli epämukava kuten aikaisemminkin, mutta jo sängyltä noustessani sain kuulla, että kolmatta gastroa tuskin tarvittaisiin. Kuukautta myöhemmin tulokset vahvistuvat asian. Suolinukka oli parantunut odotetusti.

Eniten tästä kaikesta kertoi kuitenkin jaksamiseni. Olin vuoden sisään pudottanut matkasta pois niin migreenilääkkeitä kuin suurimman osan migreeneistä. Jaksoin taas tehdä, nauraa, suunnitella ja onnistua. En muista, että olisin ollut lapsuuden jälkeen niin virkeä ja täynnä elämää. Aloin todella ymmärtää, mitä tarkoittaa kun sanotaan ihmisen olevani sitä mitä hän syö.

Viime vuonna tulokset olivat vielä iloisemmat, suolistoni oli parantunut entisestään. En voinut uskoa, että vointi olisi voinut parantua vuoden takaisesta, mutta toisin kävi. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä, kivulias ja uuvuttava. Minulle jäi prosessista kipupisteitä, joita hoidan edelleen. Tätä kirjoittaessani näen, miten rankkoja vuodet 2011 ja 2012 minulle olivat. Näen myös sen, että se on ollut nykyisen voinnin arvoinen taistelu, ja enemmänkin.

 

Tunnisteet: 
oireetdiagnoosi

Sivut