Elämämme on täynnä makumuistoja ja lempiherkkuja. Esimerkiksi itse kuulun siihen ikäluokkaan, jonka lapsuudessa tulivat kauppoihin ihan ensimmäiset kiwi –hedelmät. Äitini toi kaupasta pienen karvaisen kuulan, joka halkaistiin. Ihmeteltiin väriä ja koostumusta. Aika napakka oli sisusta. Sitten pikkulusikalla sain maistaa nokareen eksoottista hedelmää. Tunnistin siinä banaania ja kirpeää sitruunaa.

Makumuistoihin kuuluvat myös isot Merkkari-karkit, joista sai ostaa 20 pennillä,  kolmiopusseissa olevat vaahtokarkit ruotsinlaivalta, ensimmäinen aito karjalanpiirakka Joensuun torilta, kesämökin naapurin paistamat munkit, ahomansikat metsässä auringon paistaessa pehmeästi lehtien välistä.

Mitä makumuistoja keliakia on tuonut tullessaan? Ainakin muistan sen kerran, kun diganoosistani oli ehkä puoli vuotta ja löysin kaupasta suolakeksejä. Iloa pursuten totesin miehelleni, että ”nämä maistuvat ihan TUC kekseiltä”. Mieheni totesi, että ”Ei. Eivät maistu”. Suussani ja mielessäni oli siis tapahtunut jotain sellaista, että makumuistoni oli saanut uuden käänteen. Se, mikä mielestäni maistui tutulta, ei ollutkaan enää se tuttu asia.

Voinko enää luottaa siihen, että ”muistan”, miltä ruisleipä maistui. Olen ajatellut, että kysymys ei ehkä kuitenkaan ole siitä, muistanko, miltä ruisleivän konkreettinen maku tuntuu suussani. Makumuistoissa onkin ehkä enemmän kyse siitä, millaisen tunteen maku on herättänyt. Esimerkiksi ruisleivän kohdalla muisto herää siitä tavallisesta arjen hetkestä, kun kaupasta on ostanut ihan tavallista ruisleipää ja sille levittää ihan tavallista levitettä ja se syödään ihan tavallisessa arjessa.

Ehkä makumuistoissa on enemmänkin kyse siitä kokonaisuudesta, jossa se suuhun tullut asia on vain yksi osatekijä koko paketissa. Kuten siinä ensimmäisessä ominkäsin leipomassa gluteenittomassa sämpylässä, joka uunituoreena ja lämpimänä maistuu suussa voitolta ja uuden alulta.