Olet täällä
Etkö voi syödä edes korppuja?
Tunteet hyppäävät peliin lähes aina, kun olen kodin ulkopuolella tilanteessa, jossa syödään jotain. Ilon tunteita koen niiden ystävien luona, jotka jopa etukäteen kysyvät, mitä voin syödä ja ovat järjestäneet tarjottavaa minullekin. Usein niin, että tarjottava sopii kaikille. Vaivautuneeksi koen itseni paikoissa, joissa emäntä kokee velvollisuudekseen tarjota jotain ja luettelee kaikki vaihtoehdot, joita arvelee minun voivan syödä: korput, vohvelit, keksit… Voin ihan hyvin juoda kahvin sellaisenaan, eihän sen kanssa aina tarvitse jotain syödä.
Tunteet työpaikalla
Olen ollut kahdessa työpaikassa, jossa kaikkien työntekijöiden allergiat, yliherkkyydet ja ruokavaliot oli laitettu muistiin ja yhteiset tilanteet syömisineen järjestettiin niin, että kaikille oli oman ruokavalionsa mukaista syötävää. Näissä koin, että kenenkään ruokavaliosta ei tehty numeroa eikä kukaan noussut huomion keskipisteeksi ruokavalion takia.
Toisaalta erään kerran kolmannen työnantajan tilaisuudessa oletin ruokavalioni olevan esimieheni muistissa ja petyin, kun jäin ilman kahvileipää. Silloin työkaverini kehotti hakemaan kanttiinista gluteenitonta, koska minullakin oli oikeus kahvileipään. Tein niin, mutta jostain kumman syystä pidättelin itkua. Ehkä minua harmitti niin kovasti, kun olin olettanut jotain, mikä ei pitänytkään paikkaansa. Tuntui tyhmältä ilmoittaa oma ruokavalio joka kerta omassa työpaikassa, kun kokoontumisia oli kuitenkin aika ajoin. Ehkä on toisaalta omankin mielenrauhan kannalta parempi ilmoittaa oma ruokavalio joka kerta, vaikka se tuntuisi itsestä toistolta.
Ilon tunteita työpaikoilla olen kokenut erityisesti silloin, kun joillekin työkavereille oma ruokavalioni on jäänyt mieleen ja he ottavat sen aina huomioon tuodessaan kahvipöytään jotain. Silloin koen olevani yhtä arvokas ja tasavertainen muiden kanssa. Toisten ruokavalioiden huomioiminen ei ole näille ihmisille mitenkään vaikeaa tai ylitsepääsemätöntä.
Olen noudattanut gluteenitonta ruokavaliota keliakian vuoksi yhdeksän vuoden ajan. Olin huojentunut, kun sain diagnoosin, koska se selitti vaivani. Parin kuukauden kuluttua huomasin, miten rauhallinen vatsani oli eikä minun tarvinnut juosta vessassa monia kertoja päivässä. Sopeutuminen sujui mielestäni sutjakasti, koska olihan keliakia ja gluteeniton ruoka minulle tuttua jo siskoni ja äitini kautta. Joitakin järjestelyjä kotona piti toki tehdä, kuten gluteenittomille tuotteille oma kaappi, jotta ne eivät kontaminoidu muilla jauhopölyillä. Lapset oppivat nopeasti ja kyselevät usein jostain tuotteesta, jota itse syövät, että voinko minä syödä sitä. Tyttäreni tekee leipoessaan tuotteesta näppärästi gluteenittoman version, vaikka ohjeessa olisi esim. vehnäjauhoa.
Kaikki tietävät, että äidin voileipämargariinirasiaan ei ole koskemista ”likaisella” veitsellä. Mies tahtoo toisinaan olla (ei tarkoituksella kuitenkaan, uskon) uppiniskainen tai ajattelematon jättäessään leivän murusia pöydälle ja kiivas pöydän pyyhintäni palauttaa hänen muistinsa ehkä hetkeksi. Annan tästä toki suoraakin palautetta 
Joka tapauksessa koen, että kotona olen normaali. Kastikkeet ja ruuat yleensä tehdään sellaisiksi, että kaikki voivat niitä syödä. Makaroniruuista tehdään yleensä kaksi versiota sen vuoksi, että gluteenittomat ovat niin kalliita. Pizzaa tehdään myös sekä että, sillä yhdestä ei millään kuitenkaan riitä kaikille ja täytemieltymyksetkin vaihtelevat. Erityistä tunteiden vuoristorataa ei minun kotona tarvitse kokea - ainakaan gluteenittomuuden suhteen. Ilon ja pettymyksen tunteita toki liittyy aina leipomuksen tai ruuan onnistumiseen tai epäonnistumiseen muutenkin. Kotona koen olevani turvassa, vähän niinkuin Tarja kuvaa omassa blogikirjoituksessaan.
Näissä kotoisissa tunnelmissa huomiseen, jolloin kerron tunteistani kodin ulkopuolella!