Olet täällä

Anonymous (ei varmistettu)
0

Teksti Tarja Korpinen

Sain viestin nyyttärikutsuista ja luin tyttärelleni Ninnille ääneen tarjottavista pastasalaattia, pizzaa....  Mietin sitten ääneen, että mitä teen, muistutanko ruokavaliostani vai vienkö omat eväät. Ninni tokaisi "tervetuloa minun elämään", hänellä on ollut keliakia yli 13 vuotta.  Mielessä risteili ajatuksia vaikka toisille jakaa,ettei halua aiheuttaa vaivaa eikä tehdä numeroa. Toisinaan mietin kun minulla ei ole diagnosoitu keliakiaa mutta tunnen, että gluteeniton ravinto sopii minulle paremmin, sitten tämän takia toisille tulee ylimääräistä vaivaa.

Päätin sitten varata omia eväitä mukaan. Mutta mitä tapahtuikaan! Ihanaiset naiset muistivat ruokavalioni!  En ollut ollenkaan osannut sitä ajatella koska tapaamme muutaman kerran vuodessa tällä tavalla milloin kenenkäkin luona. Niin oli maukasta gluteenitonta pastasalaattia ja pizzaleivät minulle kaiken muun minullekin sopivan herkun lisäksi. Olin niin ilahtunut ja hämmentynytkin. Ihanaiset ystävät!

Tänään on sitten ollut kansanäänestyspäivä. Minä kipaisin lähikoululla suorittamassa tämän kansalaisoikeuden ja velvollisuuteni. Kohta on aika aloittaa tulosten seuraaminen telkusta.

Ajattelin jakaa omassa blogissani osan viime kesän kuvasadosta Kuopion Kallavedellä. Viime kesään kuului veneilyä ja moni-ilmeistä silmiä hivelevää vesistöä oli ihana kuvata.

Tunnisteet: 
keliakiagluteeniton

Anonymous (ei varmistettu)
86

Töissä oli hetki jolloin oli kurjaa. Vartin aikana saatiin kokea perinteiden kesää kohde-sääilmiö: vartin sisään auringonpaisteesta alkaen vettä, rakeita, räntää ja lunta palaten taas auringonpaisteeseen. Tähän tietty hurja tuuli päälle ja työskentelyalustana märkä pelto. Tiedäthän miten se peltomulta märkänä takertuu kengänpohjiin muodostae uudet viiden sentin paksuiset platformit? Joo, ja päivän mittaan nousseen kuumeen tuoma horkka ei just oloa parantanut.

 

Siinä rohkein päivystävä lokki tän päivän työmaalta. Uskalsi, mokoma, lehahdella kauhan ali ja haki maasta esiintulevia matoja kun kauhoin multaa kaivannon täytteeksi.

 

Kuitenkin ainoa asia mikä tais harmittaa oli se, kun kävin kotimatkalla kaupassa enkä saanut ostaa mitä huvittaa! Olis ollut niin mukava napata mukaan ihania berliininmunkkeja ja mansikkakermavaahtokääretorttu, mutta kun hyllyssä ei ollut muuta mulle sopivaa kun jotain saksalaisvalmisteista kuivakakun tapaista. Lähimpään leipomoon jolla on hyvä valikoima gluteenittomia leivonnaisia oli 30km ajomatkaa, ja se on todellakin hurja matka kuumeisena ajettavaksi mennen tullen. Kotona näin vihdoin asian hyvä puolen, eli sen että keliakian johdosta onnistuin välttämään ylilyönnit herkuttelun kohdalla ja keittiössä odottanut omena riitti vallan mainiosti :) On se oikeastaan ihan hyvä ettei tule kiskottua hiilarihöttöjä enää, onnistuu paremmin kesäkuntoakin kohti eteneminen ;) Onneks madeiraa silti voi ottaa tilkan...kuumelääkkeksi siis wink

 

Laitetaas vielä kuva koirista loppukesän vesileikeissä ettei mene synkäksi ;)

LAitetaas vielä kuva koirista loppukesän vesileikeistä ettei ole niin synkkää ;)

Anonymous (ei varmistettu)
102

Sumuisena lauantaina hurskastelua tummapaahtoisen kahvin sekä gluteenittomien kaura-porkkanasämpylöiden kanssa.

Hiljattain kohuttiin Germanwingsin lentokoneen Airbus A320 kauhistuttavasta turmasta. Ilmeisen heikkohermoinen perämies ohjasi todennäköisesti tahallaan koneen päin vuorenseinämää Alpeilla. Uutisointi kertoo myös, että perämiehellä olisi ollut lapsesta asti intohimoinen, jopa pakkomielteinen suhtautuminen Alppeihin. Sekä sen kertovat myös, että äijä oli uhonnut tyttöystäväleen että tekee vielä jotakin joka muuttaa järjestelmän, ja jonka jälkeen ihmiset muistavat hänet.

Tiedättekö mikä minulla taitaa jäädä tästä turmasta parhaiten mieleen? Ei suinkaan Andreas Lubitz, vaan joidenkin ihmisten vääristynyt suhtautuminen kanssaeläjiin.Turmassa kuoli 150 ihmistä...150 isää, äitiä, lasta, rakasta puolisoa, tärkeitä isovanhempia, arvokkaita ihmisiä. Ihmetyksekseni olen somessa lukenut, kuinka jotkut ovat kertoneet miettivänsä kyyneleet poskia pitkin valuen sitä hirveää vääryyttä joka kohtasi niitä viittä kulkukoiraa jotka oli koneessa, niitä lennätettiin Espanjasta Saksaan uusiin adoptiokoteihinsa. Kuinka upea elämä näitä hylättyjä ja kaltoinkohdeltuja koiria odottikaan, ja kuinka hirveä vääryys tapahtui kun se niiltä riistettiin! Ja miten julmia ihmiset ovat kun meuhkaavat vain siitä perämiehestä ja kuolleista ihmisistä, eikö kukaan välitä koirista?

Tälläiset suolaisten kyynelten tahraamat päivitykset hauva-paroista sai mut taas ihmettelemään teollistumisen, tai no sanotaan nyky-yhteiskunnasta puuttuvan yhteisöllisyyden vaikutuksia ihmisten mieliin. Yhteisöllisyyttä ei kaupunkialueilla nuoren aikuisen kesken taida kovin paljoa olla muualla kuin internetin syövereissä. Missä kohtaa kävi niin, että toisista ihmisistä välittäminen, empatia ja kanssaeläminen vaihtui kiireeseen ja sen myötä helpompien aiheiden käsittelyyn?

Ne koirat eivät takuulla (ilmeisesti ruumassa) ruumassa matkustaessaan odottaneet innolla uutta elämäänsä. Ei ne koneen pudotessa tajunneet, että nyt kaikki odotus menee hukkaan ja kurja elämä saa kurjan lopun. Todennäköisenä silti pidän, että ne kyllä tiesivät muista matkustajista poiketen jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole nyt kohdallaan, vaara uhkaa. Koiran aivokuori on erilainen kuin ihmisellä, koira ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan samalla tavalla asioita kuin ihminen...Sen maailman käsitys on erilainen.

Silti katsotaan aiheellisemmaksi pitää kovaa melua enkelikoirista joiden piti sulostuttaa jonkun adoptioperheen eläää toisella puolella Eurooppaa kuin ottaa selvää että onko tarpeellista ja voidaanko tarjota apua menehtyneiden omaisille.

Onko tosiaan niin, että jos aihe on vaikea (150 menehtynyttä, se on oikeasti hurja asia kun alkaa miettimään tarkemmin) niin keskitytään siihen aiheesta helpoimpaan yksityiskohtaan ja volistaan siitä sitten antaumuksella? Olin teini-iässä kun Estonian hirvittävä turma tapahtui. 28.9.1994, Suomen lahdella oli pimeä ja myrskyinen yö. M/S Estonia purjehti 14 solmun nopeudella kovassa tuulessa ja hurjassa aallokossa Tallinasta Tukholmaa, kun keulavisiirin lukot repesivät kovassa merenkäynnissä Utön edustalla. Paatti haukkasi sitten ihan huolella vettä sisuksiinsa, kallistui ja alkoi uppoamaan vauhdilla perä edellä. Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, meri vei veronsa joten heistä menehtyi 852 ihmistä. Tämä nähtiin heti aamulla Huomenta Suomen uutisissa, ja kouluun mentiin sekavin tuntein; pelotti, ei oikein tiedetty miten käsitellä sitä että meidän lähellä, sillä samalla merellä jonka rannalla asuttiin, siellä upposi iso matkustaja-autolautta ja ihmisiä kuoli enemmän mitä meidän koulussa oli oppilaita.

Muistan vieläkin kuinka oltiin sekavin tuntein ja tukka pystyssä englannin tunnilla (sattui kai olemaan päivän ensimmäinen tunti), ja opetuksen sijaan opettaja aloitti keskustelun tästä kamalasta turmasta. Pari oppilasta oli niin järkyttyneitä että alkoivat itkemään. Saatiin ensimmäinen oppitunti suuronnettomuuksien kohtaamisesta tunnetasolla.

Sanotaan, että somen avulla suomalaisista on tullut sosiaalisempia ja avoimempia. Mutta onko nyt käynyt niin, että some on antanut mutta myös ottanut? Onko käynyt niin, että takerrutaan julkaistuihin kuviin ja ajatuksiin ja luodaan ryhmiä jotka ovat luovat mielikuvia niin surraan niiden loppumista katkerasti. Ja koska ei (vieläkään) tarvitse näyttää todellisia tunteitaan elävässä elämässä niin tunteet purkautuvat vähän erikoisella tavalla? Kun ei tarvitse enää kohdata ihmisiä vaan katsellaan kuvia ja jutellaan niiden kuvien kanssa niin ne menettävät todellisuusaspektinsa ja tuntevista, ihanan vivahteikkaista, elävistä naisista ja miehistä tuleekin vain hahmoja.

Tämä ajattelumalli on levinnyt (tai ehkä aina ollut?) myös jotain mystistä sairautta sairastavia kohtaan. Koetaan jopa sääliä niitä hahmoja kohtaan jotka eivät voi syödä ja juoda kuten normaalit henkilöt, koetaan ehkä jopa kiusalliseksi huomioida näiden hahmojen tarpeita kutsuilla tai vaikka työelämässä. Helpommalla pääsee kun ei kutsu ollenkaan tai keittää kutsuilla sen verran kahvia että se tyyppi joka ei voi syödä normaalisti saa jotain nokkansa eteen. Liian hankalaa miettiä vaihtoehtoisia tarjottavia, miksei se nyt voi olla kuten muutkin ihmiset?

Asun kahden paimenkoiran kanssa yksin paikassa jossa ei naapureita kovin usein näe vaikka pienkerrostalossa asunkin. Ystäviä en ehdi näkemään kovin usein, ihan senkin takia kun he asuvat lähimmillään n.20km:n päässä ja muut 200-400km:n etäisyydellä. Soittelen heille silti välillä ja pyrin näkemään ennen kun naamataulut unohtuvat, ja tietty laitellaan somen kautta viestiä ja päivitystä kun keretään. Olisi hirveää jos minustakin tulisi vain hahmo, ja jos menehtyisin niin eniten huolissaan oltaisiin minun koiristani.

 

 


Sivut