Joulun jälkeen lähdimme ensimmäisenä kauppapäivänä katselemaan alennusmyyntejä. Pakkasimme autoon vastaanhangoittelevat 4-, 9- ja 12-vuotiaat ja lähdimme sovittelemaan farkkuja ja etsimään paistinpannua ja uikkariakin yhdelle.

Kun olimme kierrelleet aika kauan, aloimme etsiä ravintolaa. Matilda halusi kebab-lihaa, joten yritimme etsiä sopivaa ravintolaa. Emme vieläkään tunne kovin hyvin Tamperetta, joten hetki meni löytää. Astuimme sisään.

En tiedä oliko ongelmana se, että kielitaitomme eivät kohdanneet vai keliakian tuntemattomuus, mutta keskustelun sisältö oli tämä:

"En tiedä gluteenista. Vaikka lihapullia voi syödä. En tiedä, onko ranskalaisissa gluteenia."

Aava, keliaakikkomme, olisi halunnut pelkät ranskikset, mutta emme voineet tietenkään jäädä. Lähdimme kävellen etsimään toista ravintolaa. Koululaiset mököttivät. Kaikkia väsytti ja oli jo kova nälkä.

Astuimme sisään erääseen ketjuravintolaan, josta saa meksikolaista ruokaa.

"Riippuu miten herkkä on. Samalla parilalla paistetaan ja ranskalaisten öljyssä paistetaan myös nuggetit. Salaatin voi ottaa."

Neljävuotias ei ota salaattia. Keliakiassa ei ole herkkyystasoja, se on joko tai. Laitoimme takit takaisin päälle ja lähdimme. Koululaiset mököttivät.

Kävellessämme murtuneina siihen turvalliseen, hyvään ja tylsään ketjuravintolaan, jossa aina käymme, puhuimme koululaisille.

Me voimme valita listalta sen, mistä pidämme. Aavan on katsottava, käykö mikään, uskaltaako syödä mitään. Tämä on Aavan elämää, aina. Perhe nousee ja vaihtaa ravintolaa, ystävät ehkä eivät.

Joku ystävä voi sanoa, että minä ainakin jään tänne, koska minä haluan syödä kebabbia. Silloin Aava voi joutua lähtemään muualle yksin.