Etkö voi syödä edes korppuja?

Tunteet hyppäävät peliin lähes aina, kun olen kodin ulkopuolella tilanteessa, jossa syödään jotain. Ilon tunteita koen niiden ystävien luona, jotka jopa etukäteen kysyvät, mitä voin syödä ja ovat järjestäneet tarjottavaa minullekin. Usein niin, että tarjottava sopii kaikille. Vaivautuneeksi koen itseni paikoissa, joissa emäntä kokee velvollisuudekseen tarjota jotain ja luettelee kaikki vaihtoehdot, joita arvelee minun voivan syödä: korput, vohvelit, keksit… Voin ihan hyvin juoda kahvin sellaisenaan, eihän sen kanssa aina tarvitse jotain syödä.

Tunteet työpaikalla

Olen ollut kahdessa työpaikassa, jossa kaikkien työntekijöiden allergiat, yliherkkyydet ja ruokavaliot oli laitettu muistiin ja yhteiset tilanteet syömisineen järjestettiin niin, että kaikille oli oman ruokavalionsa mukaista syötävää. Näissä koin, että kenenkään ruokavaliosta ei tehty numeroa eikä kukaan noussut huomion keskipisteeksi ruokavalion takia.

Toisaalta erään kerran kolmannen työnantajan tilaisuudessa oletin ruokavalioni olevan esimieheni muistissa ja petyin, kun jäin ilman kahvileipää. Silloin työkaverini kehotti hakemaan kanttiinista gluteenitonta, koska minullakin oli oikeus kahvileipään. Tein niin, mutta jostain kumman syystä pidättelin itkua. Ehkä minua harmitti niin kovasti, kun olin olettanut jotain, mikä ei pitänytkään paikkaansa. Tuntui tyhmältä ilmoittaa oma ruokavalio joka kerta omassa työpaikassa, kun kokoontumisia oli kuitenkin aika ajoin. Ehkä on toisaalta omankin mielenrauhan kannalta parempi ilmoittaa oma ruokavalio joka kerta, vaikka se tuntuisi itsestä toistolta.

Ilon tunteita työpaikoilla olen kokenut erityisesti silloin, kun joillekin työkavereille oma ruokavalioni on jäänyt mieleen ja he ottavat sen aina huomioon tuodessaan kahvipöytään jotain. Silloin koen olevani yhtä arvokas ja tasavertainen muiden kanssa. Toisten ruokavalioiden huomioiminen ei ole näille ihmisille mitenkään vaikeaa tai ylitsepääsemätöntä.