Olimme lähdössä koulun kevätjuhlaan. Viime hetken kiireessä poimin pakastimesta munkin ja nostin sen mikroon sulamaan. Jotain mukaan gluteenittomalle tyttärelle, nääs. Lähtökiire yltyi – niin kuin aina – ja munkki jäi odottamaan mikroon.

Lasten elämäniloisten esitysten jälkeen juotiin kahvit. Kahviosta sai 50 sentillä munattomia maidottomia gluteenittomia keksejä. Munkki odotti kotona. (Se oikeastaan vaani.)

Niin, kotona odotti munkki. Ei ollut kuulemma edes hyvää. Adalmiina maisteli yhden varovaisen puraisun ja jatkoi terveellisemmin iltapalaeväin.

Pari tuntia nukuttuaan tyttö heräsi. Minäkin heräsin yläkerrasta kuuluvaan ähinään. Vessan lattia lainehti oksennusta. Seuraava tuli eteisen lattialle. Kolmas jo tarkemmin tähdättynä vatiin.

Vähitellen ajatus kirkastui: se munkki! Sen munkin alkuperä. Ja ne valmistusaineet. Sehän oli –

Ja se olin minä!

Toukokuun 28. päivä, armon vuonna 2015, syötin keliaakikkotyttärellemme vehnäistä tavismunkkia. Minä, joka pidän itseäni kohtuullisen neuroottisena gluteenittomuudenvaalijana.

Se olin minä! Sain lapseni oksentamaan. (Suolinukan tilaa en halua edes ajatella.)

Gluteenimokieni musta kirja sai toisen merkintänsä.

Olkoon se toistaiseksi viimeinen.