Olet täällä

2

Moikka!

Nyt se sitten alkaa: bloggaaminen asiasta, joka on todella lähellä sydäntäni, vai pitäisikö sanoa suolistoani.

Olen Nora Palonen, 21-vuotias nuori nainen Naantalista. Opiskelen Turun yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ensimmäistä vuotta. Opiskelu vie tällä hetkellä paljon aikaa, mutta kaikenlaiseen muuhunkin palloiluun sitä jää. Olen mukana ainejärjestömme Muusan hallituksessa, ja osallistun aktiivisesti vapaa-ajallani Muusan tapahtumiin. Se tuo välillä haasteita gluteenittoman ruokavalion kanssa, sillä yllätyksekseni olen ainakin tällä hetkellä ainut keliaakikko ainejärjestössämme. Tai kukaan muu ei ainakaan ole myöntänyt keliakiaansa :)

Muita asioita, jotka kuluttavat aikaani yliopiston ulkopuolella ovat kahvakuulailu, kirjoittaminen ja ystävien kanssa oleskelu. Kiva päästä tänne purkamaan ajatuksia keliakiasta, jotta ystävieni ei tarvitse kuunnella paasaustani. No ei, en paasaa, vaan tykkään puhua ja kertoa keliakiasta suurella intohimolla.

Keliakiani diagnosoitiin keväällä 2008. Olen nyt siis ollut seitsemän vuotta keliaakikkona, vaikka joillekin olen tainnut sanoa, että kahdeksan. Humanistin laskutaidot eivät ole ihan huipussaan…Mutta ehkä se, että tunnen sairastaneeni keliakiaa kauemmin kuin olenkaan, kertoo siitä, kuinka hyvin olen sopeutunut tähän sairauteen. En oikeastaan koe sitä edes sairaudeksi. Ja enhän minä nyt olekaan kipeä, kun hoidan keliakiaani murun tarkasti. Sopeuduin alusta lähtien gluteenittomaan ruokavalioon suhteellisen helposti, koska ennen diagnoosia olin oirehtinut paljon, joten sain nopeasti apua uudesta ruokavaliosta. Oli helpottavaa muuttaa ruokavalio gluteenittomaksi, ja syödä ilman, että tiesi aiheuttavansa kropalleen vain harmia.

Vuosi ennen diagnoosia en tosin tiennyt oireideni johtuvan gluteenista, sillä minulla epäiltiin kovien nivelkipujen vuoksi nivelreumaa, jota on suvussamme paljon. Itkin ennen kuin asiaa oli edes tutkittu, koska olin silloin vasta 13-vuotias, ja pelkäsin olevani vakavasti sairas. Kun sainkin diagnoosiksi keliakian, purskahdin lääkärinvastaanotolla itkuun, mutta helpotuksesta. Ja vähän siitäkin, kun en ensiksi tiennyt, mitä keliakia on, ja kuvittelin minusta löytyneen jotakin kamalaa. Mutta äidin suuren työn ja tuen avulla gluteenittomuudessa päästiin hyvin alkuun ja kaikki tapahtui omalla painollaan.

Nykyään en osaisi kuvitella elämääni tai itseäni ilman keliakiaa. Se on jo vahva osa identiteettiäni. Olisi outoa, jos minulla ei olisi omaa ruokakaappia äidin luona kotona, tai jos voisin syödä aina, mitä tahansa haluaisin. Olisihan se tietysti ihanaa ja vähemmän stressittömämpää, mutta on myös kivaa olla erityinen noudattamalla erityisruokavaliota. Sellainen harmi tässä on, että joskus hieman ujona ihmisenä pelkään pyytää gluteenitonta vieraissa paikoissa syödessä, koska pelkään vaikuttavani epäkohteliaalta tai vaativalta. Mutta niinhän se ei ole, ja tässä elämän myötä muutun asian kanssa rohkeammaksi.

Toivon, että voin omalta osaltani auttaa muita keliaakikoita sopeutumaan gluteenittomaan elämään ja hyväksymään asian. Ja toivon, että ei-keliaakikot saavat täältä uusia ideoita ja näkökulmia lähestyä sairauttamme. Toivon myös paljon keskustelua, jotta pystymme antamaan vertaistukea ja oppimaan uutta. On mielenkiintoista jakaa ajatuksiaan muiden kanssa, ja samalla ymmärtää, ettei ole näiden asioiden kanssa yksin. Toivon, että viihdytte kirjoitusteni parissa ja kerrotte rohkeasti omia ajatuksianne!

Aurinkoista kevättä!

Kommentit

Jee! Niin hienoo, että saat blogata täällä :)
Kiitos Emilia, olen todella innoissani tästä!! :) Hieno mahdollisuus!

Lisää uusi kommentti