Olet täällä

1

Vuosi sitten, kun sairastuin keliakiaan. En arvannut tämän olevan niin vastuullista ja jotenkin itsenäistä. Tämä konkretisoitui, kun kävin ravintoterapeutin kontrollissa. Vastaanottoajan lopuksi hän sanoi "Eli vastuu on nyt yksin sinulla, me emme täällä enää sinua hoida tai kontrolloi." Sillä hetkellä en niinkään rekisteröinyt asiaa vaan annoin juosta sen (tyypillisesti) läpi ajatusjuoksun. Käynnin jälkeen minulle on konkretisoitunut myös se, että minä sairastan siis sairastan tätä koko loppu elämäni. En vieläkään oikein osaa sanoa sairastavani keliakiaa. Se särähtää korvaan jotenkin kummallisesti, enhän minä voi olla sairas loppu elämääni. Minähän syön vain gluteenitonta ruokaa, se siitä. 

Kuitenkin hetken pohdiskeltuani tätä yksin jäämistä omassa pienessä päänupissani, tajusin etten ole yksin. Minulla on perhe, sukulaiset ja ymmärtäväiset ystävät. Teitä muita keliaakikoita unohtamatta. Kuitenkin viime kädessä olen yksin. Minä olen se, joka ruuan laittaa suuhun. Se, joka tekee valinnat. Kukaan muu ei tule suuhuni laittamaan ruokaa. Se olen minä.

Lisäksi olen miettinyt keliakian seurauksia. Minua koskettaa osteoporoosi, se pelottaa. Mitä jos minulle tulee joskus osteuporoosi, mitä jos minulla on osteoporoosi. Pelko siitä on takaraivossa ja siitä syytän tätä sairauttani keliakiaa. Olen lukenut liian paljon internetin ihmeellisestä maailmasta keliakian liitännäissairauksista ja keskustellut vainoharhaisen äitini kanssa. Okei, ei äiti ole vainoharhainen. Ehkä vähän äkkipikainen, jos saa jonkin ajatuksen päähänsä. Osteoporoosi pelko ei ole ehkä aivan turha. Viimeisen kolmen vuoden sisällä minulta on murtunut selkä, ranne ja nilkka. Ranteen murtumaa en edes huomannut. En käsitä. Siitä on pian kolme vuotta. Se vain kipeytyi, kun pelasin lentopalloa ja muutman kuukauden kipuilun ja vihlonnan jälkeen se kuvattiin. Käsi oli paketissa yhteensä viisi ja puoli viikkoa, koska se ei luutunut. Selkä on kestänyt 2,5 vuotta. Rasitusmurtuma. Nilkka murtui, kun hevonen tallasi sen päälle. Ei nilkka siitä murru. 

Nyt, kun luen uudelleen yllä olevaa tekstipätkää tajuan, että ehkä suurentelen asiaa. Minulla on vain huono tuuri. Tosiasiat pöytään. Nilkan (kantaluun) murtuma oli todella pieni. Selän nikama ei ole kokonaan murtunut, vaan vain osittain. Eli tähänkin voin sanoa, huonoa tuuria. Liian kova treeni liian nopeasti ranneleikkauksen jälkeen. Käytännössä se oli oma vikani, mutta minä en tiennyt. Liittyykö tähän muutoksia luuntiheydessä vai ei? En tiedä.

Lopuksi voin sanoa vielä. Minä oikeasti sairastan keliakiaa. Omaksunko tätä vieläkään täysin sairaudeksi, väheksynkö keliakiaa? Kyllä.. Miksi? En tiedä, ehkä minua hävettää ettei autoimmuunijärjestelmäni toimi niinkuin pitäisi. Minuta hävettää myöntää, etten ole kuin muut. Koen olevani terve, sehän on se tärkein asia. Pidän jäät tiukasti pipon sisällä, enkä anna vilkkaan mielikuvitukseni tai muiden mielikuvituksen tehdä minulle liitännäissairauksia tuhkatuulesta. Nyt olen itsenäinen keliakian kanssa.

 

Kommentit

Olen matkustamassa Azerbaijaniin ja tarvitsen "sairastan keliakiaa" käännökset turkin ja venäjän kielillä. Nykyisissä käännöksissä ei näitä ole. Voitteko ystävällisesti lähettää ne minulle sähköpostilla. Ystävällisesti Irja Kosonen Sorvankaari 3 A 4 01900 Nurmijärvi puh. 041 5353292 sähköposti irja.kosonen@elisanet.fi

Lisää uusi kommentti