Suomalaisten suhde leipään on varmasti ainutlaatuinen.

Mistä on kyse?

Mikä tekee kasasta jauhoja, hiivaa ja nestettä niin ainutlaatuisen elementin, että siitä pitää toisinaan jopa väitellä? Mikä leivässä on, että se herättää niin suuret tunteet jokaisessa suomalaisessa?

Siihen minä en osaa vastata. Kuitenkin, kun tänä(kin) aamuna tein itselleni leivät aamupalaksi tunsin palaavani lapsuuden juurille. Vaikka omassa lapsuudessani aamupala koostui puurosta ja äidin tekemästä kiisselistä.

Leivän voitelemisessa on jotakin maagista. Erityisesti näin keliaakikon näkökulmasta silloin jos leipä ei hajoa tuhannen pirstaleiksi! Näkkileipä ei herätä samaa tunnetta, vaikka kyse on hyvin pitkälti samoista ainesosista.

Aina pitää olla leipää! Onhan kaapissa varmasti leipää? Onhan ostoslistassa leipää? Mitä jos leipä on loppunut kaupasta? Nämä kysymykset pyörivät monen mielessä ja kieleltä ulos.

Keliaakikkona kauppaan mennessä ei ole mitään takuuta, että sitä ”omaa” leipää kaupasta löytyy. Keliaakikolla on muutama leipälajike valittavana. Keliaakikon leiville on myös omat toimituspäivänsä. Juhlapyhiä varten leipä on pakko käydä ostamassa etukäteen, turha kuvitella että päivää ennen juhannusta on ainuttakaan leipää jäljellä.

Ehdin suurimman osan elämästäni syödä sitä ”tavallista” leipää. Harvoin pääsin havaitsemaan koostumuksessa muutoksia tai eroja edelliseen satsiin. Gluteenittomissa leivissä joka ammattileipomojen leivät ovat laadultaan vaihtelevia. Mikä (ehkä) hieman lohduttaa, kun itse yrittää saada tehtyä sen ”täydellisen” leivän kotileipomossa.

Olen leiponut kolmen vuoden aikana kymmeniä ja kymmeniä leipiä. Toisinaan olen onnistunut, toisinaan onnistunut täydellisesti, epäonnistunut ja epäonnistunut täydellisesti. Oli aika, jolloin osasi tehdä kuohkean kauraleivän näppituntumalla. Ohjetta en tietenkään kirjoittanut ylös, koska luulin näppituntuman pysyvän…

Sitten on kaiken maailman ”lisää vain hiiva ja vesi” – pakkaukset. Ihan kiva juttu, jos toimisivat. Identtisellä määrällä vettä yhdestä satsista tulee (liian) lillua, toisella kerralla liian jämäkkää, kolmannella kerralla vesi ei ole ollut tarpeeksi lämmintä ja hiiva jää potkimaan tyhjää.

Ota näistä sitten selvää.

Ilman leipää toki pärjää, mutta silti suomalaisessa perimässä (ja sisussa) on mukana se täydellisen leivän metsästys. Mutta miksi? Mikä siinä leivässä on muka niin perisuomalaista, ettei sitä voi jättää ostamatta tai tekemättä.

Toki joku tutkija on tämänkin selvittänyt, mutta aamiaisleipien vasta sulaessa vatsassani en jaksa lähteä asiaa tutkimaan sen syvemmin.

Mitä ajatuksia leipä teissä herättää? Leivotteko itse vai ostatteko valmiina? Kuinka usein teiltä on keliaakikkona kysytty: ”Etkö kaipaa ruisleipää?”