Teksti Ann-Mari

Reilun kymmenen vuoden kokemus keliaakikon äitinä on pitänyt sisällään monenmoisia tapahtumia. Alku oli opettelua meiltä kaikilta: perheeltämme, suvultamme, päiväkodilta, koululta, ystäviltä. Usein tie on kulkenut erehdyksen kautta, mikä on silloin tuntunut maailman suurimmalta epäonnistumiselta. Miksi en pystynyt suojelemaan lastani? Miksi muut eivät pysty suojelemaan lastani?

Isoja kysymyksiä, joiden särmät ovat hioutuneet lapsen kasvaessa ja oman tietämyksen kasvaessa. Vaaran paikat on nykyisin helpompi tunnistaa ja lapsi - nykyään jo nuori - osaa itsekin havainnoida ja epäillä.

Lähipiirillemme gluteenittomuudesta on tullut luonnollinen osa elämää, niin heidän kuin meidän. Vuosiin ei ole tarvinnut muistuttaa, että varaattehan Kaisalle jotakin, tai että me mielellämme tuomme hänelle syötävää mukanamme. Siitä iso kiitos ja kummarus sisaruksille, mummeille, kummeille ja ystäville.

Silti jokainen ravintola- tai kahvilakäynti on vieläkin jännä paikka. Löytyyköhän täältä Kaisalle mitään? Onko taas tarjolla se sama muffinssi. "Joo mä otan sen, se on ihan ok".

Varsinkin ulkomaanmatkoilla olemme kerran jos toisenkin etsineet sopivaa ravintolaa pitkään, liian pitkään.

Mutta on niitä valonpilkahduksiakin. On ollut kiva huomata, miten nuoren neidin ei ole tarvinnut tinkiä ulkona syömisestä kavereiden kanssa, kun gluteenitonta ruokaa tarjoavia, nuoren kukkarolle sopivia pikaruokapaikkojakin on tullut kivasti lisää.

Meillä on ollut muutaman vuoden ajan toinenkin gluteenitonta ruokaa syövä perheessämme, kun mieheni on noudattanut FODMAP-diettiä. Meidän kesäviikonloppuihimme on kuulunut aamukahvi golf-kenttämme ravintolassa, jossa ravintoloitsija tietenkin muistaa hyvin mieheni ruokavalion. Mutta silti parin viikon takainen keskustelu ilahdutti:

"Moi, onko sulla mulle gluteeniton pulla?"

"No on! Ne loppuivat alkuviikosta, mutta muistin, että tulet varmaan viikonloppuna käymään ja tilasin niitä vartavasten. Otatko korvapuustin vai muffinssin?"