Tyttö saa kutsun koulukaverinsa syntymäpäiville. Ekaluokkalaisen käsialalla kirjoitetun kutsun lopussa lukee: "ilmoitathan allerkioista". Lähetän viestin syntymäpäiväsankarin äidille: "Kiitos synttärikutsusta, Adalmiina on tulossa. Tytöllä on keliakia, syö siis vain gluteenitonta. Onko hankala järjestää...?" Viesti on arviolta noin kymmenes samalla sabluunalla muotoiltu. En halua olla hankala, ja toisinaan tarjoudun jopa huolehtimaan itse tyttären gluteenittomista herkuista. Tällä kertaa jätän tarjouksen esittämättä, mutta yritän muuten kuulostaa sovittelevalta.

Vastaus on lyhyt ja ytimekäs: "Ei oo. Kiva kun tulee!"

Ei oo. Siis mitähäh?! Minulla on tarve jatkaa vielä keskustelua. Siis vehnä, ohra ja ruis. Eikä sitten pienintäkään murusta. Haluaisin puhua suolinukasta ja kertoa, mitä tapahtui, kun tyttö epähuomiossa sai päiväkodissa vehnäjauholla leivitettyä kalafilettä. Oksennusta voi tulla aluksi paljon ja vauhdilla. Soita vain heti, niin tulen hakemaan tytön. Heikotus voi kestää useamman tunnin. Ja tiesithän, että suolinukan palautuminen ennalleen voi viedä jopa puoli vuotta!

Kiva kun tulee! Nielen kauhuskenaariot ja päätän luottaa ihmisen sanaan: ei oo hankalaa.

Juhlapäivänä olen töissä. Mies vie tytön autolla. Käsken muistuttaa keliakiasta vielä ovella. Että tässä on nyt se gluteeniton tyttö. Että tämän kanssa sitten tarkkana. Työpaikalla vilkuilen puhelinta. Täällä sattui semmoinen pieni vahinko, että... Soittoa ei kuulu. Illalla kyselen syntymäpäivistä. Että oliko kivaa. Että mitäs touhusitte. Ja mitäs vielä muuta. En halua paljastaa epäluottamustani, ja menen ruoka-aiheeseen vasta lyhyen johdannon jälkeen. "No, mää söin kääretorttua ja sipsiä ja vaahtokarkkia." "Joo, oli hyvää." "Äiti, määkin haluan omille synttäreille vaahtokarkkia!"