Olet täällä

Usein olen kuullut, että ei meillä ole sinulle mitään. Vaikka pöydät notkuvat herkkuja.

 

Olen 55-vuotias nainen. Omasta mielestäni olen sairastanut keliakiaa jo murrosiästä lähtien. Vatsavaivat alkoivat yläasteella. Kun niille ei löytynyt kunnon syytä, selitys oli, että jännitin koulua. Keliakiadiagnoosin sain vihdoin nelikymmenvuotispäivänäni.

Olin mennyt tosi huonoon kuntoon ja työtoverini patistamana hakeuduin vaikeiden niveloireiden vuoksi reumalääkärille. Hän laittoi keliakiakokeisiin. Diagnoosi oli helpotus, koska olin luullut jo sairastavani syöpää. Painoin vain 49 kiloa, olin aina väsynyt ja oksentelin. Kummasti niihin oireisiin vaan tottui, kun ne pahenivat vähitellen. Eikä kukaan osannut kertoa, mistä ne johtuvat. Vointini parantui kahdessa viikossa, kun aloin noudattamaan gluteenitonta ruokavaliota.

Usein olen kuullut, että ei meillä ole sinulle mitään. Vaikka pöydät notkuvat herkkuja. Käytännön kautta oppi ottamaan näkkileipäpaketin mukaan aina, kun lähti kauemmas kotoa. Spontaanius elämästä katosi ruuan suhteen.

Eräänä aamuna olin varhain menossa kotipitäjästä edemmäksi ja kävin huoltamolla aamukahvilla. Siellä ei ollut montaa asiakasta ja tilasin kahvin sekä gluteenittoman sämpylän. Kassaneiti vilkuili ympärilleen ja sanoi ”Tehdään, jos ei tule asiakkaita”. Siis enkö minä ollutkaan asiakas? Ja onko gluteenittoman nälkä toissijainen?

Ei aina auta, vaikka tilaa ruuan etukäteen. Niin kuin Sisilian matkalla, kun kone sippasi ja odotimme 12 tuntia toista konetta. Oma näkkileipäpaketti tuli suureen tarpeeseen. Uuteen koneeseen tieto keliakiasta ei ehtinyt. ”I’m sorry”, sain kuulla kun kysyin omaa ateriaani.

Työmaan ruokalassakin olisi pitänyt tilata ruoka jo edellisenä päivänä, jos aikoi ruokalaan syömään. Mistä sitä työpäivästään tiesi etukäteen, kun aamulla saattoi työjärjestys pyörähtää ylösalaisin tai tulla toinen mokoma työtä lisää.

Kun kiersin kotisairaanhoitajana, mummot halusivat tarjota kahvia. Kävimme heidän luonaan vuorottain työparini kanssa. Eräs herttainen mummo sanoi aina, kun astuin sisään ovesta ”Voi sinä kurja!”. Häntä harmitti, kun ei saanut tarjota kahvipullaa.

Ruokakaupassa ihmettelen koiran- ja kissanruokahyllyjä, joissa on mistä valita. Sitten menen hyllylle, jossa ovat gluteenittomat tuotteet. Ei siinä ole varmasti puoliakaan siitä koiranruokavalikoiman määrästä! Tuotteiden kalleus harmittaa, kun joutuu tekemään monesti ruuat kahteen kertaan. Muulle perheelle tavallista, koska ei raaski tehdä kaikille samaa. Tiskiäkin tulee tuplasti.

No, onneksi alkuhankaluuksien jälkeen olen oppinut leipomaan. Poikani, koiranleuka, kysyi eräänä päivänä kun olin leiponut, että ovatko nämä ihmisten pullia.

Hyvä asia on, että mieheni siskot sairastavat keliakiaa. Siellä on aina mukava kyläillä. Ei tunne itseään kummajaiseksi. Heidän kanssaan on mukava myös jakaa reseptejä ja kokemuksia.