Olen 66-vuotias eläkeläinen. Aikoinaan hämmennys ja uteliaisuus diagnoosista aiheutti ison tarpeen saada selville, mikä tauti keliakia oikein on ja mitä pitää tehdä. Kävin kodin ruokatarvikkeet läpi ja tein puhdistuksia. Osan puolisoni tärkeäksi kokemista jauhoista ja leivistä siirsin eri kaappiin. Onneksi keittiön työpöytä oli pitkä, joten siihen mahtuivat minun gluteenittomat toiseen päähän ja muiden perheenjäsenien leivät toiseen päähän.

Perheessä alkoi uusien tapojen opettelu. Puolisoni leipoi omat ja lastemme aamusämpylät koneella ja minä omani sähkövatkaimella. Välillä ostimme leivät kaupasta vaihtelun vuoksi. Puolisoni tuki on ollut sataprosenttista. Ruoanlaitto meni aluksi kontrollin alle, mutta nopeasti kotona vakiintuivat tavat, miten vältimme vehnän, ohran ja rukiin. Söimme kaikki samaa ruokaa.

Lähipiirissäni ei ollut kuultu keliakiasta koskaan, joten selvitin heille joskus väsymykseen saakka miten sitä hoidetaan. Hämmästys oli usein melkoinen, kun selvisi, että myös he joutuivat (lue: ei ollut pakko, sillä olisin tuonut itse syötäväni) kylään kutsuessaan valmistamaan minulle tarjoilut.

Ensimmäisinä vuosina muutama puhelu tuli soitettua puolin ja toisin gluteenittomuuden varmistamiseksi. Nyt on paljon helpompaa, vaikkakin kyydistä putosi osa perhetuttavista. He varmaankin katsoivat erikoistuotteiden teon turhan vaikeaksi.

Työpaikkani oli julkisyhteisö, joten siellä ruokailut sujuivat ongelmitta. Vaikeuksia tuli työpaikan ulkopuolella olevissa kokouksissa, kun gluteenittomuuteen ei ollut varauduttu ennakkoilmoittelusta huolimatta. Otin asian siltä kannalta, että on hyvä, kun en syö kahvileipiä jotka lihottavat.

Viidentoista vuoden kuluttua diagnoosista aloin olla kiinnostunut keliakiayhdistyksen toiminnasta. Ystäväni vei minut paikallisyhdistyksen kokoukseen, jossa tulin valituksi varajäseneksi. Sillä tiellä ollaan vielä. Olen saanut paljon lisää hyviä ystäviä ja maailmankuvani on laajentunut erilaisilla kokemuksilla ja taidoilla.

Keliakian kanssa pätee vanha sanonta: Mikä ei tapa, se vahvistaa. Olen oppinut elämään keliakian kanssa hyvässä symbioosissa, sillä oma asenteeni on elämänmyönteinen ja sosiaalinen. Äitinikin sanoi aikoinaan: Asiat eivät valittamalla parane, pitää tehdä jotain! Näin se on.