Olen 21-vuotias mies ja minun saman ikäisellä puolisollani on keliakia. Meidän perheessä on sairastettu keliakiaa noin kolme vuotta. Harmittavaa on että sairaudesta tiedetään liian vähän. Toivoisin että paikoissa, joissa tarjotaan ruokaa, voitaisiin järjestää koulutuksia keliakiasta ja gluteenittoman ruokavalion tarkkuudesta.

Matkustelemme paljon ja huoltoasemat harmittavat. Monen tunnin ajomatkan aikana on hyvä pysähtyä välillä syömään. Joskus pienen huoltamon ruokatiskillä kysyimme gluteenittomia vaihtoehtoja. Myyjältä loksahti suu auki eikä hän osannut vastata. Hän kysyi keittäjältä ja vastaus kuului: "Eikös kanakori ollu gluteeniton?". Vaihdoimme paikkaa.

Meillä kotona syödään arkisin täysin normaalia ruokaa, joka on gluteenitonta. Ei se ole niin vaikeaa: kastikkeet tehdään kermasta ja pihveihin marinadit itse. Ainut gluteenipitoinen on ruisleipä, jota itse syön. Välillä häntä harmittaa se. Toisaalta kerran hän pyysi saada maistaa ihan pientä palaa ruisleipää. Varoittelin siitä ja hän oli hyvin tietoinen asiasta ja vaaroista. Suostuin antamaan pienen palasen, mutta hän ei pystynyt syömään sitä kun se oli niin vahvaa.

Toisinaan, kun itse haluaisin ostaa esimerkiksi munkin, ei omatunto anna myöden. Vaikka hän on sanonut, ettei haittaa. En vain pysty syömään sitä hänen seurassaan. Sitten kun olen yksin tai ystävän kanssa, niin ehkä silloin syön sen munkin.

Toivoisin tietenkin, että keliakian tutkimusta pystytään parantamaan, vaikka hyvällä mallilla ollaan jo nyt. Ei se niin hankala sairaus ole kuin luullaan. Täytyy olla huolellinen, kärsivällinen ja hyväksyä tosiasiat. Monella taitaa olla omasta asenteesta kiinni, että on vaikeaa. Asian kanssa pystyy elämään.

Toivon, että joskus hän voisi syödä sen ruisleivän.