Olet täällä
Vuosi sitten, kun sairastuin keliakiaan. En arvannut tämän olevan niin vastuullista ja jotenkin itsenäistä. Tämä konkretisoitui, kun kävin ravintoterapeutin kontrollissa. Vastaanottoajan lopuksi hän sanoi "Eli vastuu on nyt yksin sinulla, me emme täällä enää sinua hoida tai kontrolloi." Sillä hetkellä en niinkään rekisteröinyt asiaa vaan annoin juosta sen (tyypillisesti) läpi ajatusjuoksun. Käynnin jälkeen minulle on konkretisoitunut myös se, että minä sairastan siis sairastan tätä koko loppu elämäni. En vieläkään oikein osaa sanoa sairastavani keliakiaa. Se särähtää korvaan jotenkin kummallisesti, enhän minä voi olla sairas loppu elämääni. Minähän syön vain gluteenitonta ruokaa, se siitä.
Kuitenkin hetken pohdiskeltuani tätä yksin jäämistä omassa pienessä päänupissani, tajusin etten ole yksin. Minulla on perhe, sukulaiset ja ymmärtäväiset ystävät. Teitä muita keliaakikoita unohtamatta. Kuitenkin viime kädessä olen yksin. Minä olen se, joka ruuan laittaa suuhun. Se, joka tekee valinnat. Kukaan muu ei tule suuhuni laittamaan ruokaa. Se olen minä.
Lisäksi olen miettinyt keliakian seurauksia. Minua koskettaa osteoporoosi, se pelottaa. Mitä jos minulle tulee joskus osteuporoosi, mitä jos minulla on osteoporoosi. Pelko siitä on takaraivossa ja siitä syytän tätä sairauttani keliakiaa. Olen lukenut liian paljon internetin ihmeellisestä maailmasta keliakian liitännäissairauksista ja keskustellut vainoharhaisen äitini kanssa. Okei, ei äiti ole vainoharhainen. Ehkä vähän äkkipikainen, jos saa jonkin ajatuksen päähänsä. Osteoporoosi pelko ei ole ehkä aivan turha. Viimeisen kolmen vuoden sisällä minulta on murtunut selkä, ranne ja nilkka. Ranteen murtumaa en edes huomannut. En käsitä. Siitä on pian kolme vuotta. Se vain kipeytyi, kun pelasin lentopalloa ja muutman kuukauden kipuilun ja vihlonnan jälkeen se kuvattiin. Käsi oli paketissa yhteensä viisi ja puoli viikkoa, koska se ei luutunut. Selkä on kestänyt 2,5 vuotta. Rasitusmurtuma. Nilkka murtui, kun hevonen tallasi sen päälle. Ei nilkka siitä murru.
Nyt, kun luen uudelleen yllä olevaa tekstipätkää tajuan, että ehkä suurentelen asiaa. Minulla on vain huono tuuri. Tosiasiat pöytään. Nilkan (kantaluun) murtuma oli todella pieni. Selän nikama ei ole kokonaan murtunut, vaan vain osittain. Eli tähänkin voin sanoa, huonoa tuuria. Liian kova treeni liian nopeasti ranneleikkauksen jälkeen. Käytännössä se oli oma vikani, mutta minä en tiennyt. Liittyykö tähän muutoksia luuntiheydessä vai ei? En tiedä.
Lopuksi voin sanoa vielä. Minä oikeasti sairastan keliakiaa. Omaksunko tätä vieläkään täysin sairaudeksi, väheksynkö keliakiaa? Kyllä.. Miksi? En tiedä, ehkä minua hävettää ettei autoimmuunijärjestelmäni toimi niinkuin pitäisi. Minuta hävettää myöntää, etten ole kuin muut. Koen olevani terve, sehän on se tärkein asia. Pidän jäät tiukasti pipon sisällä, enkä anna vilkkaan mielikuvitukseni tai muiden mielikuvituksen tehdä minulle liitännäissairauksia tuhkatuulesta. Nyt olen itsenäinen keliakian kanssa.
Olen jo jonkin aikaa miettinyt, kirjoittaisinko asiasta, jota olen pitkään pitänyt sisälläni. Pohdintani johtivat siihen, että tunnen olevani valmis näin henkilökohtaisesta asiasta kertomiseen. Ajatus lähti liikkeelle siitä, että keliaakikko joutuu usein valokeilaan ruokailutilanteissa ja sellainen saattaa tuntua epämukavalta, saati sitten, jos kärsii syömishäiriöstä. Ruokalutilanteita tahtoisi vältellä, tai ainakin hoitaa ne mahdollisimman huomaamattomasti. Mitä mielessä pyörii, kun kaikkien katseet kohdistuvat lautaseesi, joka ei uhkaa millään täyttyä? Kun ihmiset ehkä ajattelevat, eikö keliaakikolle kelpaa, vaikka juuri häntä varten on gluteenitonta tarjolla? Onpas epäkohtelias.
Minulla todettiin keliakia vuoden 2008 keväällä ja anoreksiaan sairastuin kesällä 2011. Olen kiitollinen siitä, ettei minulla ollut syömishäiriötä silloin kun sain diagnoosin keliakiasta. Alkuhan oli sitä, että minulle ostettiin paljon gluteenittomia herkkuja, jotta löytäisin suosikkituotteita ja ehkä se toimi samalla lohdutuksena siitä, että jouduin luopumaan ruisleipien ja ikävöimieni Doris-keksien mausta. Herkuilla en tarkoita pelkästään makeita leivonnaisia, vaan myös myslejä, välipalapatukoita, leipiä ja muroja. Syömiini tuotteisiin kiinnitettiin paljon huomiota ja puhuin varmaan ruoasta aika paljon, koska makumaailmani muuttui keliakian myötä. Onhan se aika iso juttu. Syömistottumukseni vaihtuivat uusiin.
Olen aina inhonnut sitä, kun keliakiastani tulee numero esim. ravintoloissa tai kouluruokaloissa syödessä. Se on johtunut paljon ujoudestani ja siitä tunteesta, että vaikeutan muiden syömistilanteita tehdessäni itsestäni numeron. Mutta joskus minun on pakko, etten vahingossa syö mitään kiellettyä. Välillä pelkään, että ystäväni eivät kutsu minua juhliinsa keliakiani vuoksi tai että he eivät tahdo tulla luokseni, koska tarjoan gluteenitonta syötävää. Mutta tämä on varmasti enemmän pääni sisällä oleva pelko.
Anoreksian aikana syömistilanteet ahdistivat extra paljon. En tahtonut ihmisten kiinnittävän huomiota syömieni ruokien määriin, tai ylipäätään siihen, söinkö vaiko en. Keliakian vuoksi jouduin välillä esille. Minun oli kylässä otettava toinen keksi, koska niitä oli hommattu minua varten. Minun oli syötävä kahvilassa herkkukakkupala, koska kerrankin jostain löytyi jotain gluteenitonta. Ilman keliakiaa olisin säästynyt lisäkaloreilta. Naurettavaltahan tämä kuulostaa, mutta kolme-neljä vuotta sitten minua ei yhtään naurattanut.
Keliakian sairastamisessa on myös toinen puoli, josta syömishäiriöinen mieleni oli todella kiitollinen: aina ei löytynyt mitään gluteenitonta. Kun muille oli pullaa tarjolla, jouduin tyytymään vain kuppiin teetä tai mehua. Se oli anorektikolle lottovoitto. Nykyäänkin, ja varmasti aina tulee olemaan niin, ettei minulle ole varattu mitään syötävää kaikissa paikoissa, mutta harvemmin ne enää ovat minulle mitään juhlahetkiä. Ne eivät oikeastaan tunnu miltään, sillä en ole mielensäpahoittaja siinä suhteessa ollut edes keliakiani alussa. Mutta sairaalloinen tyytyväisyys siitä, ettei minulle ole mitään, on kadonnut.
Olen selviytynyt anoreksiasta niin hyvin kuin tässä vaiheessa voin olla. Toivon, että ne jotka kamppailevat ongelman parissa, löytävät itsestään halun parantua ja kärsivällisyyden luottaa prosessiin, jolla itsensä saa takaisin raiteilleen. Keliakia ja muut syömiseen liittyvät fyysiset sairaudet tai allergiat voivat vaikuttaa syömishäiriöiseen paljonkin. Ahdistavasti ja/tai päinvastoin. Toivottavasti niistä kuitenkin löytyisi jopa se voimavara, jolla syömishäiriöstä haluaa parantua. Ja toivon, etteivät ns. normiruoan syöjät pahastu, jos keliaakikko ei halua syödä koko hänelle varattua kakkua ;) Keliaakikkona arvostan kyllä, kun ruokavalioni otetaan huomioon ja ihmiset näkevät vaivaa, että voin syödä turvallisesti. Erityisruokavalio ei saisi olla lisäahdistusta tai kyseenalaista helpotusta tuova elementti syömishäiriöissä. Suurella todennäköisyydellä se on jompaa kumpaa, joten elämää helpottaakseen ja elämänlaatuaan parantaakseen, olisi tärkeää toipua.
Toivon lämmintä syksyä jokaiselle! Tämä on höyryävien teekuppien ja paksujen kaulaliinojen kulta-aikaa.
T. Nora