Olet täällä
Liikunta
Pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon, kauppareissut, portaat, vapaa-ajalla, huvikseni ja hyödyksi. Vasemmassa ranteessani on aktiivisuusmittari, joka kertoo miten laiska tai aktiivinen olen päivän aikana ollut. Minua se on ainakin auttanut liikuttamaan jalkojani, astumaan ulos raittiiseen ilmaan, kulkemaan metsäpolkujen kautta pururadalle ja katsomaan kameranlinssin kautta maailmaa.
Jos kamera ei ole mukana, niin sitten ranteessani kieppuu aktiivisuusmittarin lisäksi GPS-kello, joka mittaa matkan ja kaikki muut täysin oleelliset asiat. Olen hieman hifistelijä liikuntaharrastukseni suhteen; minulla on kahdet eri lenkkarit, takkeja ja housuja eri keleille, talveksi jalkaa solmin nastalenkkarit, niin ei tarvitse tasapainoharjoitella liukkaimmissakaan kohdissa ja paljon muuta varustetta.
Liikkuminen on myös mitä suurimmiten osa hyvinvointiani, jaksamista, rentoutumista ja energian purkamista. On ihanaa kun alle viisi minuuttia ulko-ovestani oli umpiluontoa, missä autojen äänet ovat tasainen virta, jonka lintujen laulu peittää alleen.
Liikkuminen on minulla luonnollinen tapa olla. Se on luonnollinen tapa hoitaa henkistä ja fyysistä vointia.
Tämä ei ole ollut minulle mikään automaatio, vaan olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka ovat ohjanneet liikunnasta minulle elämäntavan harrastuksen sijaan.
Kirjoittaminen
Kirjoittaminen tulee minulle luonnostaan. Kuuntelen mitä ihmiset puhuvat, miten he puhuvat ja miksi he puhuvat niin kuin he puhuvat.
Luon ihmisten äänistä, eleistä ja nauruista tarinoita mieleeni. Painan ihmisistä pieniä yksityiskohtia aivoihini luikertelemaan ja sieltä ne ponnahtelevat rimpsuina mieleeni ja toisinaan paperille asti. Kirjoittaminen on harrastus, mutta luovuus on elintapa. Sitä ei voi kytkeä aivoista pois (ikävä kyllä ja onneksi!).
Tuntuu mahtipontiselta sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä romaania. Mutta niin minä teen eli, kirjoitan romaania! Täksi viikoksi hommat ovat keskeytyneet kesätyön aloituksen vuoksi, mutta projekti jatkuu heti huomenissa.
Ja oikeastaan se on jatkunut koko tämän viikon, jos totta puhutaan. Kirjoittaminen ei koskaan pakene aivoistani, aivan kuin keliakia ei pakene suolistostani.
Kirjoittaminen tuntuu toisinaan myös taakalta. Aivot pakenevat ties mihin kun niiden pitäisi olla tässä ja nyt. Mutta kirjoittaminen on auttanut minut selviämään monesta kivusta, oli kyse migreeneistä tai refluksista.
Aivoillani on kyky silmien sulkeutuessa paeta aivan muualle, toiseen maailmaan tai toisen ihmisen nahkoihin. On uskomatonta, miten omat pienet mitättömät aivot luovat yhdestä sanasta (tämän aikaisessa tekstissä johtosanana toimi kumisaapas) kokonaisen tarinan ja maailman.
Kirjoittaessa muistan, miksi rakastan aivojani, joita toisinaan niin paljon vihaan.
Olin ala-asteella (kyllä, minä olin ala-asteella kun siskoni poika on alakoulussa) jonossa ruokalaan, päälläni oli punaiset toppahousut ja harmaa paita. Muistan kuinka kerron, että kirjoitan kirjan, jossa Pikku Vampyyri, Rydiger, saa päättää pitääkö hän vampyyrin siipensä vai ei. No, en sitä ole kirjoittanut, mutta tuosta se minun kirjoittamiseni lähti.
Teini-ikäisenä kirjoittaminen alkoi ystäväni kanssa paperilla haaveilusta, mutta (kipu)vuosien varrella kirjoittaminen muutti muotoaan ja siitä tuli minulla yksi terapian ja itseilmaisun muoto, eikä pelkästään arjesta pakoa.
Nyt aikuisuuden varrella, se on osa minua. Sitä kuinka toimin, ajattelen ja arkeni järjestän.
Onnellisena on vaikea kirjoittaa, mutta on vaikeaa olla onnellinen ilman kirjoittamista… Onneksi voi paeta kameran kanssa tai ilman lenkkipolulla katsomaan kuinka askeleet kirittävät kohti tavoitteita.
Puhelimen herätyskello soi, se näyttää aikaa 7.20. Harkitsen kyljen kääntämistä, mutta päätän kuitenkin nousta ylös. Lotta- koirakin on jo innoissaan: ”Nyt se mamma nousi, mennään jo!” Käytän Lotan nopeasti pihalla ja tämä katsoo anelevasti, josko voisimme mennä yhdessä takaisin nukkumaan. Alan kuitenkin laittamaan aamupalaa itselleni: Yksi gluteeniton sämpylä, enempää ei tänään ehdi. Mietin joka työaamu, miten mukava olisi syödä rauhassa aamiainen. Kuitenkin jokainen aamu-uni vie voiton. Pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan!
Parin tunnin työnteon jälkeen lähdemme työkavereiden kanssa käymään läheisessä kahvilassa. Muut ihastelevat wienereitä ja mansikka täytteisiä pullia, jotka on juuri otettu uunista, kauhovat niitä lautasilleen täynnä intoa. Itse juon kahvin ja syön jugurtin. Tässä kahvilassa on pienet, huonot valikoimat. Huonot ajatellen minua. Onneksi ei ole vielä ollenkaan nälkä. En nykyään jaksa edes harmitella, etten aina saa sitä parasta syötävää. Se on arkipäivää, keliaakikon arkipäivää, siiihen on tottunut. Kunhan nyt jotain sentään saa, huomaan ajattelevani usein. Pitäisi osata vaatia parempaa, mutta välillä ei vain jaksa.
Lyhyehkön työpäivän ja omien eväiden jälkeen muistan, että olemme sopineet illaksi ravintolatreffit kaverin kanssa illaksi. Ihanaa, ei tarvitse miettiä ruoantekoa tälle päivälle!
Ei muuta kuin koiran kanssa lenkille. 
Kevät on jo pitkällä, vaikka säästä sitä ei huomaakaan. Alkuun on kylmä, mutta pennulla riittää vauhtia. Siinä menossa alkaa itsekin lämpiämään!
Lenkin ja lyhyiden päikkäreiden jälkeen viestittelen kaverin kanssa. Päätämme suunnata ravintolaan, jossa on superhyvää ja melko terveellistä ruokaa ja mikä ihaninta, melkeinpä kaiken näistä saa myös gluteenittomana. Vaihdamme kuulumisia pitkästä aikaa ja päätämme syödä hitaasti nautiskellen. Kerron tarjoilijalle haluavani aterian gluteenittomana. Hän kirjoittaa tämän ylös tottuneesti: Onnistuu!
Mietin ala-asteaikojani ja kuinka onnekkaita voimme nykyään tähän tilanteeseen olla. Jos 90- luvulla pyysit saada annoksen gluteenittomana, oli vastaus yleensä: ”Tarkoitatko maidotonta?” Ei, en tarkoita. Sitten asiaa selvitettiin kokin, pomon ja koko työyhteisön kesken. Lopputuloksena saattoi useinkin olla, että jouduimme poistumaan ravintolasta nälkäisenä. Minä en saanut ruokaa ja tunsin oloni vaikeaksi, nöyryytetyksi. Nykyään on toisin. Kaikki ymmärtävät, mitä on gluteeniton ja kuinka tarkkana sen kanssa täytyy olla. On luksusta käydä syömässä ilman, että siitä tehdään isoa numeroa!
Poistumme ravintolasta tyytyväisinä ja lupaamme mennä kyseiseen ravintolaan toistekin. Loppuillan olenkin niin täynnä, ettei juuri ruualle ole enää tarvetta. Vyöryn sohvalle ja laitan telkkarin päälle. Mies miettii huomista ruokaa jo valmiiksi. Teemme usein vain yhden ruuan ja syömme siis pääsääntöisesti gluteenitonta molemmat. Tästä ei oikeastaan enää edes jutella, vaan molemmat syövät gluteenitonta automaattisesti. Vain leivät meillä on erikseen ja satunnaisesti myös pastat ja tämäkin vain gluteenittomien tuotteiden hinnan vuoksi.
Iltalenkin jälkeen alkaa uni jo voittaa. Päivä keliaakikkona on ollut helppo, ruoka-asioita ei juuri ole tarvinnut pohtia.Aina ei näinkään ole ollut, joten tyytyväinen saa olla. Huomenna olisi edessä vapaapäivä! Tiedossa siis kokkailua ja lepoa!
Miten teidän ihan tavallinen arkipäivänne keliaakikkona sujuu? Joudutteko usein kyselemään ja stressaamaan ruokavalionne takia?
Tuoteselostukset toimivat karttana kaupassa. Ne ovat keliaakikon paras ystävä, mutta myös suurin vihollinen. Erityisesti ne pienet maininnat: ”saattaa sisältää pieniä määriä gluteenia”. Voi pirujen pärinät.
Nämä ss-merkinnät saavat usein aikaan ”keskustelua” eli kiivaita taistoja, varsinkin internetin syövereissä. Toiset käyttävät, toiset eivät. On henkilöitä, jotka rukoilevat ennen ruokailua, että Jumala poistaisi ruuasta gluteenin jäämät. Tätä keinoa en suosittele kenellekään.
Olen ennen keliakiaa lukenut tuoteselostuksia muutamien allergioiden vuoksi, mutta viimeiset kolme vuotta tuoteselosteiden maailma on ilmaantunut elämään aivan eri skaalalla. Ja myönnän, olen hyvin kyrsiintynyt siihen hommaan.
Myös Eviran sivuja on pakko tuijottaa, siltä varalta että jostain tuoteselostuksesta on unohtunut mainita suolistoa syövä gluteeni jossain sen moninaisista muodoissa.
Ei ole tuotetta tai ruokaa, mihin gluteenia ei olisi heitetty. Jos tuotteessa on tuoteselostus, se on luettava, tavattava ja tarkistettava.
Mitään tuttuja turvallisia tuotteita ei ole olemassa.
Onneksi sentään hedelmät ja vihannekset ovat turvassa gluteenilta, toistaiseksi.
Joten jos näet kaupassa tuskastuneet kasvot tuijottamassa tiiviistä ananaspurkin kylkeä, kyseessä voi olla keliaakikko.
Niin, keliaakikon saattaa tavata myös itkemästä kauppojen leipäosastolla.
Useimmiten kauppareissuin sijaan, menisin mielummin metsään vaeltamaan.