Kaikki joskus muuttaneet tietävät, miltä muuttaminen tuntuu. Pakkaamista ja purkamista, tavaroista luopumista ja uusien tavaroiden hankkimista. Ystävien ja tuttujen paikkojen, rakennusten, lenkkipolkujen ja yhteisöjen hyvästelemistä, asioiden järjestelyä vanhassa ja uudessa kotikunnassa, aikatauluttamista, siivousta, elämän järjestämistä kummassakin päässä. Sitten, kun uudessa kodissa on jo sängyt kasattu ja lamputkin katossa, on aika alkaa rakentaa uutta arkea. Varsinkin, jos paikkakunta on ennestään tuntematon eikä sieltä tunne vielä ketään, on ihan uuden edessä.

Paikkakunnan sisäistä karttaa alkaa rakentaa päässään sen mukaan, missä käy. Mitä enemmän lenkkeilee ja ajelee ympäriinsä alussa, sen helpompi on rakentaa teiden ja rakennusten verkostoa. Silti kaikki on vierasta ja outoa, jopa monet murresanat sellaisia, että niitä ei ymmärrä. Pohjanmaalla asuessani en esimerkiksi tiennyt, mikä on nappo, amma ja punkka (jälkimmäinen on minulle vain sänky) ja mitä tarkoittaa, kun menee jonnekin jostakin päin (menen kauppaan koulusta päin = menen kauppaan suoraan koulusta käymättä välillä kotona).

Me esimerkiksi emme tienneet, missä on Henrikin sählyharrastuspaikka Liikuntatalo. Löysimme vain Vapaa-aikakeskuksen ja marssimme sinne kysymään neuvoa. Sehän se oli, Liikuntatalo olikin kuntalaisten antama lempinimi. Ei sellaista voi tietää!

Pikku hiljaa alkaa oppia ulkoa kaupungin- tai kunnanosia, koulujen ja muiden rakennusten sijainteja sekä näitä aina käytössä olleita, vakiintuneita lempinimiä eri paikoille. Tämä on yhdeksäs paikkakuntani ja olen aina ollut sitä mieltä, että kun menee ruokakauppaan ja törmää siellä tuttuun, on kotiutunut. Näin on jo käynyt, joskus jopa kahteen tuttuun olen törmännyt samalla reissulla.

Muuttomme vuosipäivä 31.5. toi minuun annoksen alakuloisuutta. Samaan aikaan kuulin, että en päässyt jatkoon kovasti toivomani työpaikan haastattelukierroksella enkä myöskään päässyt ammattikorkeakoulun pääsykokeeseen, joten ikään kuin olen yhä täysin samassa tilanteessa kuin tasan vuosi sitten muuttaessamme tuntemattomaan. En ole löytänyt töitä enkä saanut sitä kautta tukiverkostoa enkä tunnetta siitä, että kuulun täällä johonkin ja olen merkityksellinen. Olemme kotoisin Itä-Suomesta ja asuneet kauan Keski-Suomessa, mutta Pirkanmaalle meidät toi mieheni työpaikka. En olisi ikinä uskonut, että päädymme tähän suuntaan Suomea, joten sopeutuminen on kestänyt hetken.

Pirkanmaa on ollut meille hyvä. Meillä on ihana koti, kunta on ihana ja olemme löytäneet ystäviä, jotka kestävät taatusti lähellämme läpi elämän. Silti koen, että minulla ei ole mitään paikkaa, missä käydä tai mihin mennä. Käyn joskus kuntosalilla. Käyn S-marketissa, oikein kun repäisen niin Prismassa, joskus jopa Ikeassa, Ideaparkissa tai Koskikeskuksessa. Käyn lasten harrastusten aulassa. Käyn kirjastossa. Käyn kävelyllä. Olen kotona. Siivoan, laitan ruokaa. Annan pihalla keinussa vauhtia.

Niin ja sitten tietysti aikataulutan lasten harrastuksia, lääkäriaikoja, synttärikutsuja, ruokakauppareissuja, kouluaikoina kokeita, läksyjä, luistimia, luokkaretkiä, rahankeräämisjuttuja... Ruuhkavuosia nämä ovat työttömänäkin.

Ruikutin yhtenä iltana ystävälleni Pialle, että elämässäni ei tapahdu mitään. Hän sanoi, että Facebookini mukaan minulla on paljon ystäviä ja teen koko ajan jotain. Niin, niin se kuitenkin on. Moni nauttii siitä, että ei tapahdu mitään. Minä rakastan sitä, että koko ajan tapahtuu. Ahdistun tylsyydestä. Kun ei ole mitään hommaa, siivoan. Kuvaan paljon kännykälläni ja kun vilkaisin muutaman päivän kuvia huomasin, että meillä on ollut paljon väriä ja iloa tälläkin viikolla jo tähän mennessä. Toki olen onnellinen kesästä, jonka saan olla lasten kanssa. Olen etuoikeutettu, kun en työpäivän aikana joudu vastaamaan kymmeniin lasten puheluihin ja huolehtimaan, onko kotona kaikki hyvin. Aavakin saa olla vielä kotona hetken. Olen onnellinen lapsista, parisuhteesta, ystävistä, vanhemmistani, siskostani. Kaikki on hyvin meillä.

Kuvat tekstin joukossa tältä viikolta. Maanantaina tulivat lehmät kotitiemme alkupäähän. Ehkä puolivälissä kesää ne siirtyvät jo laitumelle, joka on aivan takapihallamme. Ihanaa! Tiistaina vietin päivän Tampereella lasten kanssa. Käytiin Pikku Kakkosen puistossa ja Rossossa sekä haettiin jälkkäriksi pullat Kauppahallista. Aava sai oman herkkunsa Viljattomasta valinnasta.

Keskiviikkona kävimme seurakunnan kirpputoritapahtumassa myymässä lasten leluja. Lapset saivat 24 euroa ja olivat hirveän onnellisia siitä. Matilda kävi partioleirillä ja Aava ja Henrik pystyttivät oman leirin siksi aikaa tyttöjen huoneen lattialle. Siinä he nukkuivat makuupusseissaan vierekkäin. Löysin myös kännykästäni kuvia tyttöjen ottamia kubia tekemistään Lego-roboteista. Onnellisia lapsuuden leikkejä, asuimme sitten missä tahansa.

Mutta ettei mene lässytykseksi niin pari osuvaa kuvaa äitien arjesta:

Kuvat napattu netistä.

Tällaista tajunnanvirtaa tällä kertaa. Olisi kiva tietää, lukeeko kirjoituksia muutkin kuin omat ystäväni. Jätä viesti kommenttikenttään missä päin Suomea tai maailmaa tätä luet. :) Kerro myös mistä haluaisit, että kirjoitan. 

Odotan viestejänne!